Itä-Helsingin herttuatar

Aika raflaava otsikko eikö? Raflaava on tavallaan aihekin. Kuten Wilma tarinassani kerroin, olen ollut nuorena, lapsena, sillä lailla hölmö että tuli enimmäkseen lintsattua koulusta. No, ei se suinkaan siihen jäänyt. On kourallinen ihmisiä jotka mun historiaa tietää vuotta 2005 kauemmas. En koskaan ole kokenut asiakseni kertoa sen enempää. On hävettänyt. Syystäkin, mutta se, miksi olen tullut kaiken sen jälkeen ei missään nimessä ole häpeällistä. Sen tiedän itsekin. Haluaisin kovasti tänä päivänä, yli kolmekymppisenä, kertoa koko tarinani mitään pois ottamatta ja mitään lisäämättä. Tueksi ja avuksi niille, jotka samojen asioiden kanssa painivat juuri nyt. Äideille ja isille sekä nuorille itselleen. En kuitenkaan siveys- ja lojaaliussyistä sitä voi julkisesti tehdä. Voin kuitenkin avata taas vähän sitä, mistä olen tullut ja mihin olen menossa. On siitä sitten apua tai ei. Äitini on joutunut kanssani käymään luonnollisesti kovimman koulun, mutta myös molemmat veljeni. Ehkä juuri mi

Mä oon lapsuuden jälkeen aina kolmeenkymppiin asti suurin piirtein vihannut joulua. Lasten isän kuoleman jälkeen, joulu oli isänpäivääkin vastenmielisempi juhlapyhä. Jos olisin saanut itse päättää, se olis jääny viettämättä kokonaan. Sanoinkin aina mun ystäville, että kunhan lapset kasvaa aikuisiksi, mä lopetan joulun. Mieli on kuitenkin muuttunut. Meillä ei, varsinkaan nyt ikkunaremontin keskellä, kotona ole krumeluureja kämppä täynnä. En laita jouluverhoja ja päällystä sohvaa sekä tuoleja jouluaiheisilla kankailla. Kynttilöitä löytyy. Joulukalenterit löytyy. Saattaa jotain pientä blingiäkin löytyä. Materiaalia enemmän mä odotan sitä tunnelmaa. Parina vuonna joululahjat on tilattu netistä. Tänä vuonna täytynee mennä paikan päälle. En välttämättä aivan nyt luota, että posti kulkee. Silti olen hengaillu kahviloissa ja kauppakeskuksissa. Se ei ole ollut pakkoa eikä ole tarvinnut hulluna etsiä loppuunmyytyjä hittituotteita, ehkä just siks se on ollut ihan mukavaa. Mulle se on ollut kii

Kun mä aloin, hyvin varhaisessa vaiheessa, oikein kunnolla rettelöimään koulussa, oli käytössä vielä ihan vanhat kunnon reissuvihot. Enkä mä oikeestaan sitä tarvinnut. Poissaololaput oli tutumpia. En nimittäin rettelöiny koulussa, kun en vaan mennyt kouluun. Olin viidennellä. Kuten sanoin, hyvin varhaisessa vaiheessa. Poissaoloja oli lopulta viidennellä luokalla enemmän kuin läsnäoloja. Kuudennella saikin sitten suorittaa sekä viidennen, että kuudennen luokan oppimäärän. Tuurihan se siinä mielessä kävi, ettei tarvinnut jäädä luokalle. Se on herkkää aikaa tytölle se murrosiän alkuaika ja usko tai älä, se alkaa yhä vaan aiemmin ja aiemmin. Varmasti pojille myös, mutta kun en poika koskaan ole ollut niin siitä on vaikea olla mitään mieltä. Meillä vaihtui juurikin siihen mun herkkään aikaan opettaja, joka ei tietenkään ollut mulle mieleinen. Sukset oli ristissä from day one ja ihan huolella. Ei se ymmärtäny mitään. Olen edelleen sitä mieltä että ei ymmärtänyt, mutta ei sillä varmaan kä

Ootte kaikki kuullut tämän loppuunkuluneen fraasin vähintäänkin sivusta seuraajan roolissa. Voisin väittää, että useimmiten jonkun keskustelun päätteeksi. Kun ei kertakaikkiaan ole keskusteluun enää mitään annettavaa, kaivetaan hikisestä hihasta ässä nimeltään Mielensäpahoittaja. Mä en voi sietää koko termiä, mutta eräänä päivänä päätin ottaa sen takaisin sanavarastooni. Nimittäin minä olen tämmöinen. Minä olen tunteva ja ajatteleva ihminen ja jos minua loukkaa niin minä pahoitan mieleni. Oli kyse somesta tai IRL niinku pissikset sanoo. Ihmiset vetoaa herkästi mielipiteen vapauteen, sananvapauteen ja yksilönvapauteen, mutta missä on mielipiteen esittäjän, yksilön vastuut ja velvollisuudet? Kreivin oikeudet, mutta kastemadon velvollisuudet. Onko maailma ollut aina tämmönen vai toiko sosiaalinen media sellaisen käyttäytymismallin meille, aikuisille, että toiselle voi sanoa minkälaisia törkeyksiä tahansa ja ne täytyy kestää, koska "ken leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön"? M

Käsi on pystyssä! En totta todella tiennyt, että tämmöinen päivä on olemassa. Miestenpäivä 19.11 nimittäin. Eli eilen. Jos oikein ymmärsin, ei tiennyt kovin moni muukaan. Tai "ei muistanut". Voitte olla varmoja siitä, että jos päivä olisi ollut mulla tiedossa, olisin kulkenut käytävillä äänekkäästi kaikille ihanaa miestenpäivää toivotellen. Jos ei muusta syystä, niin ainakin sitten kiusaksi. Monia tuntuu minun hyväntuulisuus vähän rassaavan. Ja olen kyllä pyrkinyt parantamaan tapojani olemalla toisinaan ihan hiljaakin. Silloin saa kyllä vastata kysymykseen "Noh? Mikäs Satua tänään vaivaa? Miks oot aina noin kiukkunen?" Niin tai näin, aina väärinpäin. Miehet lähinnä toisilleen toivottelivat somekanavissa kivat miestenpäivät. Kukin tavallaan. Pikaisen Googlettelun jälkeen huomasin, että tämä marraskuinen päivä ja se Steak&BJ päivä on kaksi aivan eri asiaa. GO MIEHET! Äkkiä ylös sieltä ikuisesta naisten ylivallasta ja maailmaa vallottamaan! Okei sori. On oikees

Maaliskuun alussa 2018 vietettiin saunailtaa tyttöjen ja poikien kanssa. Oli tyttöjen vuoro mennä saunaan. Saunassa tytöt tietysti kertaa joka kerta kaiken neitsyyden menetyksestä synnytyskertomuksiin ja joillain mahtuu jotain siihen väliinkin. Kun nää on kerrottu, siirrytään naisten vaivoihin. ”Mulla on mun tississä patti” sanoin mä. ”No mitä helvettiä ootsä jo varannu lääkärin?” kysy tytöt lähes yhteen ääneen. En tietenkään ollu. Melko pian tämän saunaillan jälkeen mulla oli muuta asiaa lääkäriin ja samalla sanoin tästä muhkurasta. Lääkäri kopeloi ja yhdessä oltiin sitä mieltä, että kookkaissa ryntäissä on kookkaat rasvapatit, mutta mennään varmuuden vuoksi ultraan. Ensimmäinen vapaa aika heti kuukauden päästä. Huhtikuun 26. päivä menin Elielinaukiolle HUSin ultraan ja sometin hauskan kuvan jonotusnumerosta, jossa luki ”Ultraääni”. Ensimmäinen kerta kun hetken päästä oli pakko ottaa somettamisen kanssa vähän pakkia. Poistin kuvan heti sen jälkeen, kun ultraäänitutkimusta tehnyt

Ristus mikä reissu. Etten sanois. Taas. Kuningasideana kirsikaksi kakun päälle, futista Bottalla, enkä mä edes seuraa jalkapalloa. Siitä se pää varmaan kaikista pahiten kipeeksi tulikin. Toki piipahdettiin myös perinteikkäästi Pataässässä, Peräkammarissa ja kebabilla. Mutta kenen kanssa? Laivaa jo kiinnitettiin kovaa vauhtia satamassa, kun kolmen täysin ennestään tuntemattoman miehen kanssa sovittiin, että painellaan Urkin kautta Pataässään purkamaan risteilyn kohokohdat. Mun kunnolliset äiti-ihmisystävät meni tietysti kotiin niin läksin sitten kolmen tuikituntemattoman miehen matkaan yksin. Joku saattais ajatella, että voi taivas taas mikä nuija, mutta ei, kannatti ehdottomasti. Kolme vaihtui siinä aika äkkiä sitten kuuteen, mutta olkoon se sivuseikka. Juotiin kaljaa, katsottiin futista ja puhuttiin jääkiekosta sekä tietysti naisista. Meikä ihan muina asiantuntijoina siellä muiden joukossa. Pojat opetti mulle kaiken näistä kolmesta jälkimmäisestä ja minä heille kaiken tästä ens

Meitä suomalaisia parjataan aina siitä, että ollaan maailman kateellisinta kansaa. Ollaan valmiita maksamaan satanen siitä ettei naapuri saa viittä kymppiä. Näin se valitettavasti tuntuis olevan. Onnekseni mä olen senkin suhteen onnistunut lähipiirini kanssa niin, että ollaan se poikkeus joka vahvistaa säännön. Kehutaan ja kannustetaan toisiamme. "Wau mikä muija!" on se mitä useimmiten kuulee sanottavan kun nähdään eikä se ole pelkkää sanahelinää. Kannustetaan aidosti toisiamme elämässä eteenpäin. Rohkaistaan tekemään valintoja jotka helpottaa elämää tai lisää onnellisuutta. Autetaan ja tuetaan jos itsellä on osaamista joka toiselta puuttuu. Vaikka ei itse siitä hyvää mieltä kummempaa saataisi. Ollaan myös sitä "kel onni on, se onnen kätkeköön" kansaa. Jos hymyilyttää niin siihen täytyy olla aina jokin ulkopuolinen tekijä selityksenä. Ei voi olla onnellinen muuten vaan. Sitten taas jos on se ulkopuolinen tekijä, voidaan palata tekstin alkuun. Mulla pääsääntöises

Kun työ on viimeisen päälle minuutti aikataulutettua, kaavamaista ehkä jopa, niin sitä vapaa-aikana kaipaa vähän rauhaa eikä ainakaan niitä aikatauluja. Tähän voit itse lisätä mieleisesi VenaileRauhassa vitsin. Toisaalta myös saan jotain sairasta tyydytystä siitä, että kalenteri alkaa elokuussa kesälomien jälkeen täyttymään päivä päivältä vaan tiukemmaksi ja tiukemmaksi. Myös ne vapaapäivät.  Vapaapäivien kalenterimerkinnät on kuitenkin onneksi niitä mitkä tuottaa iloa ja mielihyvää.  Lasten harrastusten seuraaminen on omien harrastusten ohella parasta mitä tiedän. Koen myös olevani ihan poikkeuksellisen onnekas, että mulla on mahdollisuus tarjota mun lapsille harrastuksia.  Joka maanantai kun uusi viikko alkaa, mä suunnittelen sen viikon aikataulun valmiiksi. Ei siksi että mä suorittaisin elämää, vaan siksi että mä näen missä kohtaa mulla on aikaa tehdä niitä asioita mitkä mulle tuottaa kaikista eniten iloa.  Viikonpäiväthän tavallaan on menettänyt merkityksensä vuorotöi

”Because someone we love is in heaven, there's a little bit of heaven in our home” Tuskin tulee monellekaan yllätyksenä, että kirjoitan isänpäivänä meidän iskästä. Toiset tietää koko tarinan, toiset ei. Toiset jaksaa lukea sen saman tarinan vaikka sata kertaa, toisille riittää yksi, joitain ei kiinnosta vähääkään. En kyllästy tämän tarinan kertomiseen ehkä koskaan. Osittain siksi, että se on epäoikeudenmukaisin ja julmin koskaan kuulemani tarina ja itse olen sitä tarinaa seurannut vierestä. Lapsillehan se pääosin tapahtui. Ja osittain myös siksi, että toivon sen muistuttavan kaikkia siitä miten äkkiä kaikki voi muuttua. Jos olis pakko valita vähiten kiva päivä vuodessa, se olis tämä. Isänpäivä. Nyt kun vietämme viidettä isänpäivää ilman meidän iskää, tää ei oo enää niin paha. Kouluissa tää ei ole enää sellanen tapahtuma kuten päiväkodissa. Mun sydän murskaantu joka kerta kun päiväkodin aikuiset kysy, kuinka MINÄ haluan että menetellään mun lasten kohdalla. Tietenkin ne kysy mul