Aika raflaava otsikko eikö? Raflaava on tavallaan aihekin.
Kuten Wilma tarinassani kerroin, olen ollut nuorena, lapsena, sillä lailla hölmö että tuli enimmäkseen lintsattua koulusta. No, ei se suinkaan siihen jäänyt.
On kourallinen ihmisiä jotka mun historiaa tietää vuotta 2005 kauemmas. En koskaan ole kokenut asiakseni kertoa sen enempää. On hävettänyt. Syystäkin, mutta se, miksi olen tullut kaiken sen jälkeen ei missään nimessä ole häpeällistä. Sen tiedän itsekin.
Haluaisin kovasti tänä päivänä, yli kolmekymppisenä, kertoa koko tarinani mitään pois ottamatta ja mitään lisäämättä. Tueksi ja avuksi niille, jotka samojen asioiden kanssa painivat juuri nyt. Äideille ja isille sekä nuorille itselleen. En kuitenkaan siveys- ja lojaaliussyistä sitä voi julkisesti tehdä. Voin kuitenkin avata taas vähän sitä, mistä olen tullut ja mihin olen menossa. On siitä sitten apua tai ei.
Äitini on joutunut kanssani käymään luonnollisesti kovimman koulun, mutta myös molemmat veljeni. Ehkä juuri minun hölmöilyjen takia pikkuveljeni säästi äitiä pahimmalta.
Olen sillä lailla tunnevammainen, että en oikeastaan osaa katua, mutta pahoillani osaan olla.
Äiti haki mut ensimmäisen kerran Lastenklinikalta tiputuksesta jotain -99. Saatto se olla -98:kin, mutta joka tapauksessa oli talvi, tai ainakin syksy, ja mä olin lapsi. Mä olin menossa Lepakkoon keikalle, en edes muista kenen, ja join Juissi-purkista Leijona viinaa. En tänä päivänäkään voi juoda Juissi mehuja, en edes ostaa niitä kaappiin haisemaan.
Kaverit piti huolta ja oli viemässä mua nukkumaan ja selviämään sisätiloihin. Harmi vaan, että olin yltäpäältä oksennuksessa eikä jalat kantanu senttiäkään. Onneksi, naapurit yhytti meidät hississä ja soitti ambulanssin. En ehkä olis tässä ilman näitä aikuisia.
Tästä viimeistään alkoi jokaisen vanhemman painajainen. Mun vanhemmilla oli aidosti syytä pelätä, että mut roudataan jätesäkissä jonain päivänä kylmiöön jostain ostarin liepeiltä. Pidin visusti omana tietonani kaikki mun liikkeet, tekemiset ja menemiset. Toiset leikki kirkonrottaa pitkin pihoja, mä hengailin lähes täysi-ikäisten, osa jo ylikin, kanssa pitkin kaupunkia. Ei ollut "etsi ystäväni" sovelluksia eikä muutakaan. Äiti päivysti Rautatientorilla.
Vastoin kaikkien sen aikaisia käsityksiä, huumeet ei kuulunu meidän kattaukseen. Niitä oli tarjolla joka kulman takana, aina eka kerta "firman piikkiin". Onneksi kuuluin siihen nössöjengiin, joka ei uskaltanut edes kokeilla. Toiset oli rohkeita ja lähti kokeilemaan. Aika monen rohkean haudalle saa tänä päivänä joulukynttilän viedä.
Ei tartte olla Sherlock, jotta ymmärtää mihin tämmöinen johtaa. Mun kohdalla se johti avohuollon kautta kiireelliseen huostaanottoon vuonna 2000. Äiti yritti viimeiseen asti, mutta yksin ei mitään voinut. Jos ei voinut avohuolto, niin miten yksi sydän syrjällään oleva äiti-ihminen?
Lähes 20 vuotta sitten nuorilla ei ollut vielä ihan niin paljon oikeuksia kuin tänä päivänä. Se oli monelle hyväkin asia. Säästyivät siltä ennenaikaselta haudalta tai vankilalta.
Koulukodissa 12-vuotiaana mä en enää ollutkaan niin kova tsubu kuin ulkomaailmassa. Kahden vuosikymmenen takainen koulukoti oli myös eittämättä erilainen paikka kuin tämän päivän mestat.
Oma näkemykseni asiaan on tänä päivänä se, että laitettaessa mut paikkaan, jossa suurimmalla osalla on kokemusta kovista huumeista ja rikoksista, otettiin tarpeeton riski sille, että seura tekee kaltaisekseen. Kuitenkaan tätä riskiä ei voitu jättää ottamatta, eihän ne tiennyt olinko mä jo siellä pimeämmällä puolella. Tavallaan olin, tavallaan en tajunnut olevani.
Tämä pelottava ja vastenmielinen paikka oli mun koti ja koulu seuraavat kolme vuotta. Pääsin hyvällä käytöksellä "koevapauteen" vuotta aiemmin kuin alun perin oli tarkoitus. Enkä mä sitäkään mahdollisuutta hyvin käyttänyt.
Suljetussa ympäristössä oli koko ajan aikuinen paikalla, turvallinen aikuinen, mutta ei sekään mua pidätellyt. Karkasin kirjastoreissulla tai lomilta, osa lähti oman huoneen ikkunasta. Talvella. Ilman ulkovaatteita. Se, että joku istuu tänä päivänä tunneilla untsikassa ei todella kieli vielä käytöshäiriöstä.
Tuolloin, 12-15 vuotiaana en vaan oikein tajunnut, että ne aikuiset on siellä mua varten. En vittuillaksenikaan luottanut kehenkään. Ehkä yhteen. Hän ei vaan valitettavasti voinut tehdä 24/7 vuoroa ja oli vielä eri osastolla. No okei kahteen. Toinen heilutteli aina isoa avainnippua uhkaavasti. Tietäjät tietää.
Tänään haluan sanoa heille kaikille kiitos. Enkä välttämättä itseni puolesta, vaan kiitos siitä, että meistäkin huolimatta teette edelleen sitä työtä, jolla on aina jonkun nuoren elämänsuunnan kannalta kaikki merkitys. Se työ ei ole helppoa ja kiitokset saatte usein vasta näin lähes 20 vuoden jälkeen jos silloinkaan, mutta silti te jaksatte tehdä sitä.
Mä olen ollut joko ovela tai hyvin onnekas, kun mulla ei ole rikosrekisteriä eikä päihdeongelmaa. Pyörin porukassa, joka teki rikoksia. Isoja ja pieniä.
Helsingin Meilahdentiellä olen maannut loskassa käsiraudoissa ehkä 11 vuotiaana pitkän takaa-ajon jälkeen. Istuin vaan kyydissä eikä mulle kerrottu mitään yksityiskohtia. Ei haluttu laittaa mua vaikeaan tilanteeseen. Tiesinhän mä sen, että auto on varastettu, mutta entäs sitte? Ajelullehan tässä vaan ollaan menossa.
Kohtalaisen vaikeaksi kokisin nyt tilanteen, jossa poliisi osottaa etälamauttimella piikkimattoon ajon jälkeen keskellä kaupunkia.
Varastettua tavaraa oli aina tarjolla. Pikkurahalla tietenkin. Aivan kuin niitä huumeita ja viinaa.
13-vuotiaana istuin vessanpöntöllä, kun vieressä saman ikäiset tööttäs vauhtia kyynärtaipeeseen. Omaehtoisesti pidentämälläni viikonloppulomalla ajauduin paikkaan, jossa aikuinen mies laittoi töihin lähtiessään ulko-oven takalukkoon. Selitti tietysti tehneensä sen siksi ettei kukaan pääse sisään. Olen nähnyt nuorten tyttöjen raatelevan itseltään keittiöveitsellä värttinäluut näkyviin.
Nämä vain murto-osa, enkä varmasti kaikkea edes muista. Itseasiassa muistan itse vain jäävuoren huiput. Niin paljon se aika hävettää, että suurimman osan olen mielummin sulkenut mielestä pois.
Niille kahdelle oman elämänsä kovikselle siellä ruudun takana jotka miettii, että onhan tässä kovempiakin juttuja tapahtunu, niin onkin. Palatkaa riville kahdeksan.
Nämä ihmiset joiden seurassa vietin aikaa, oli kuitenkin "hyviä" tyyppejä. Musta pidettiin aina huolta. Sillä omalla tavalla. Ei haluttu laittaa vaikeaan tilanteeseen. Mun ei tarvinnut pelätä mitään eikä ketään. Ei tarvinnut olla huolissaan siitä, että joku huutelee koulun ikkunasta "Hei köyhä..." juttuja. Valitettavasti jossain vaiheessa vaihdoin seurakuntaa, eikä ne kaikki uudet ystävät ollut hyviä tyyppejä. Jonkinlainen hyväksikäyttö ja väkivalta oli arkipäivää. Nämä hyvistä tyypeistä parhaat on nyt haudassa tai vankilassa.
Seurakunta vaihtui vielä kolmannenkin kerran, kun tapasin ensimmäisen, jo edesmenneen aviomieheni. Ei hänkään varsinaisesti sitä "tammarin" porukkaa ollut, mutta paha hän ei ollut.
Mä olin nippa nappa 16, hän aika paljon enemmän. Kahden lapsen yksinhuoltaja-isä vähintäänkin värikkäällä taustalla. Se nimenomaan viehätti. Ja se, että taaskaan ei koskaan tarvitsis pelätä. Lopulta en tiedä mitä mä niin kovasti pelkäsin, enemmän itseäni vai muita, mennyttä vai tulevaa, mutta aina hakeuduin niihin seuroihin joiden uskoin pitävän mun puolia jos jotain sattuis tapahtumaan.
Erinäisistä syistä kukaan ei tietenkään hyväksynyt minun ja tämän miehen suhdetta. Tänä päivänä syyt on kristallinkirkkaita, mutta sillon ei ollut. Jälkikäteen kaikki joilla oli merkitystä, hyväksyi.
Tämä suhde oli ehkä se joka mut lopulta pelasti. Hypähdin edustusvaimon ja äitipuolen rooliin tosta vaan, teininä. Kohta olin jo äiti ikiomalle lapselle. Raskaus oli toivottu ja odotettu yllätys. Lapsen lisäksi sain myös mun oman perheen takaisin. Siellä nekin oli ollut koko ajan odottamassa siskoaan ja tytärtään takaisin. Kiitos siitä.
Nyt ei tätä jännittävää hahmoa enää ole olemassa lainkaan ja muutenkin näistä kapinnallisvuosista ihmisiä, joiden kanssa yhteydenpito on säännöllistä, on kourallinen. Nämä ihmiset on opettanut mulle itä Helsinkiäkin enemmän selviytymisestä, suunnan muuttamisesta ja rohkeudesta. Ja siitä, että vieläkään mun ei tartte pelätä. Mun ei myöskään tartte enää hakeutua kyseenalaisiin seuroihin turvan tunteen takia. Tämä jännittävä hahmo, jota kukaan ei aluksi hyväksynyt, opetti mulle monen muun asian lisäksi sen, että pelko on turhaa. Mä olen turvassa. Osaan pitää huolen itsestäni.
Kutsukaa tätä vaikka siksi elämäMkouluksi, mutta se on tehnyt minusta tämmöisen. Tämä elämän kova korkeakoulu teki minusta ihmisen, joka on aina omiensa puolella, jolle aina perhe ja ystävät on kaikkea muuta arvokkaampaa, ihmisen joka ei pienistä hätkähdä ja jota isommatkaan myrskyt ei kokonaan kaada. En ole ylpeä siitä mitä olen tehnyt ja miten paljon kärsimystä olen tekemisilläni aiheuttanut, mutta olen äärimmäisen ylpeä siitä millaiseksi olen tullut. Tiedän elämästä synkkiä ja vaikeita asioita, joita toiset ei koskaan osaisi edes kuvitella. Enkä puhu pelkästään pirinisteistä tai pikkurosvoista.
En ole parempi kuin muut, mutta varmasti olen keskimääräistä joustavampi, sopeutuvaisempi ja resilientimpi. En osaa tai tiedä kaikkea mitä kouluissa on opetettu, olihan mun keskiarvo lopulta vaan 8,6, mutta osaan ja tiedän paljon muuta. Asioita joita ei opeteta peruskoulussa.
Vuosien 2000-2003 Julle opea kunnioittaen, rakastakaa toisianne! ✌&❤
-S
Pelkkä kiitospuhe niille, jotka ei syystä tai toisesta jaksa lukea kaikkea.
Ensimmäisenä, kiitos äiti. Kiitos kun aina tulit kaikkiin palavereihin enkä mä koskaan ollut se koulukodin kasvatti, jonka äitikin hylkäs. Kiitos kun teit kaikkes ja vähän enemmän. Se ei ole ollut helppoa.
Kiitos veljet. Kiitos kun otitte mut avosylin vastaan, kun olin valmis taas tulemaan. Se oli pelottavaa, mutta hitto soikoon se kannatti. Te olette mun ykkösketju.
Kiitos isä, kun vastasit puhelimeen silloin kun olin valmis sulle soittamaan. Sen puhelun ansiosta mun lapsilla on vaari.
Kiitos koulukodin opettajat, kun jaksoitte opettaa meitä. Kiitos kun tarjositte haastetta niille, jotka sitä kaipasi ja kiitos kun kärsivällisesti opetitte niitäkin, joilla oli jo pelkästään oppimisen kanssa suuria haasteita.
Kiitos koulukodin ohjaajat, kun tulitte joka päivä töihin. Olitte turvallisia aikuisia ettekä haasteiden edessä lähtenyt helpompiin hommiin. Vuodet on varmasti ollu raskaita, mutta toisaalta antoisia. Kiitos teille jotka teette sitä työtä sydämestänne edelleen.
Kiitos erityisesti iso P, kun tulit sinne eristykseenkin mua kuuntelemaan ja kiitos, kun kerroit mun kertomani eteenpäin. Vihasin sua sillon siitä hyvästä, en kauaa, mutta nyt kiitän. Jätskit oot edelleen velkaa, mutta voidaan sopia, että mä tarjoon.
Kiitos ne vanhat ystävät, joiden kanssa koin olevani turvassa. Kiitos kun ette vieneet mua väkisin synkkyyteen. Pahoillani olen teidän puolesta jotka sinne menitte, ettekä koskaan tulleet takas. Kiitollinen olen teistä, jotka palasitte. Erityisesti S, pidit aina huolen siitä että Satu vauva ei tekisi samoja virheitä jotka itse teit. Selvisit kuitenkin, koska oot kovis!
Ja M, kun olit ja olet edelleen se jolle kaiken voi kertoa ja joka kaiken tietää eikä huonoinakaan aikoina koskaan ole käyttänyt niitä tietoja väärin.
Kiitos mun uudet ystävät. Eli kaikki 2005 vuoden jälkeen elämääni tulleet. Kiitos kaikesta avusta, tuesta ja kannustuksesta. Se on ollut ällistyttävää. Kiitos kun kuuntelette mun vuodatusta silloin kun pahoitan mieleni typeryyksistä, kiitos kun olette suoria kun sekoilen ajatuksieni kanssa, kiitos kun ette koskaan ole hylänneet ja kiitos, kun olette se turvaverkko, jonka olen vaikeina aikoina tarvinnut. Erityisesti mr R. Sä olet syy siihen miksi jaksan vieläkin uskoa ihmisiin ja ihmisten hyvyyteen.
Kiitos erityisesti myös leidit, jotka autotallissa viinipäissänne saitte mut älyämään miten suuri vaikutus mun kirjoituksilla on. Ennen kaikkea itseeni.
Kiitos teille, jotka ette näitä sivuseikkoja minusta tienneet, mutta silti vielä haluatte olla elämässäni mukana.
Kiitos myös te, jotka ette olleet niin hyviä ja teille jotka jo menitte. Teidän ansiosta tiedän paremmin millaista paskaa en elämääni kaipaa.
Kuten Wilma tarinassani kerroin, olen ollut nuorena, lapsena, sillä lailla hölmö että tuli enimmäkseen lintsattua koulusta. No, ei se suinkaan siihen jäänyt.
On kourallinen ihmisiä jotka mun historiaa tietää vuotta 2005 kauemmas. En koskaan ole kokenut asiakseni kertoa sen enempää. On hävettänyt. Syystäkin, mutta se, miksi olen tullut kaiken sen jälkeen ei missään nimessä ole häpeällistä. Sen tiedän itsekin.
Haluaisin kovasti tänä päivänä, yli kolmekymppisenä, kertoa koko tarinani mitään pois ottamatta ja mitään lisäämättä. Tueksi ja avuksi niille, jotka samojen asioiden kanssa painivat juuri nyt. Äideille ja isille sekä nuorille itselleen. En kuitenkaan siveys- ja lojaaliussyistä sitä voi julkisesti tehdä. Voin kuitenkin avata taas vähän sitä, mistä olen tullut ja mihin olen menossa. On siitä sitten apua tai ei.
Äitini on joutunut kanssani käymään luonnollisesti kovimman koulun, mutta myös molemmat veljeni. Ehkä juuri minun hölmöilyjen takia pikkuveljeni säästi äitiä pahimmalta.
Olen sillä lailla tunnevammainen, että en oikeastaan osaa katua, mutta pahoillani osaan olla.
Äiti haki mut ensimmäisen kerran Lastenklinikalta tiputuksesta jotain -99. Saatto se olla -98:kin, mutta joka tapauksessa oli talvi, tai ainakin syksy, ja mä olin lapsi. Mä olin menossa Lepakkoon keikalle, en edes muista kenen, ja join Juissi-purkista Leijona viinaa. En tänä päivänäkään voi juoda Juissi mehuja, en edes ostaa niitä kaappiin haisemaan.
Kaverit piti huolta ja oli viemässä mua nukkumaan ja selviämään sisätiloihin. Harmi vaan, että olin yltäpäältä oksennuksessa eikä jalat kantanu senttiäkään. Onneksi, naapurit yhytti meidät hississä ja soitti ambulanssin. En ehkä olis tässä ilman näitä aikuisia.
Tästä viimeistään alkoi jokaisen vanhemman painajainen. Mun vanhemmilla oli aidosti syytä pelätä, että mut roudataan jätesäkissä jonain päivänä kylmiöön jostain ostarin liepeiltä. Pidin visusti omana tietonani kaikki mun liikkeet, tekemiset ja menemiset. Toiset leikki kirkonrottaa pitkin pihoja, mä hengailin lähes täysi-ikäisten, osa jo ylikin, kanssa pitkin kaupunkia. Ei ollut "etsi ystäväni" sovelluksia eikä muutakaan. Äiti päivysti Rautatientorilla.
Vastoin kaikkien sen aikaisia käsityksiä, huumeet ei kuulunu meidän kattaukseen. Niitä oli tarjolla joka kulman takana, aina eka kerta "firman piikkiin". Onneksi kuuluin siihen nössöjengiin, joka ei uskaltanut edes kokeilla. Toiset oli rohkeita ja lähti kokeilemaan. Aika monen rohkean haudalle saa tänä päivänä joulukynttilän viedä.
Ei tartte olla Sherlock, jotta ymmärtää mihin tämmöinen johtaa. Mun kohdalla se johti avohuollon kautta kiireelliseen huostaanottoon vuonna 2000. Äiti yritti viimeiseen asti, mutta yksin ei mitään voinut. Jos ei voinut avohuolto, niin miten yksi sydän syrjällään oleva äiti-ihminen?
Lähes 20 vuotta sitten nuorilla ei ollut vielä ihan niin paljon oikeuksia kuin tänä päivänä. Se oli monelle hyväkin asia. Säästyivät siltä ennenaikaselta haudalta tai vankilalta.
Koulukodissa 12-vuotiaana mä en enää ollutkaan niin kova tsubu kuin ulkomaailmassa. Kahden vuosikymmenen takainen koulukoti oli myös eittämättä erilainen paikka kuin tämän päivän mestat.
Oma näkemykseni asiaan on tänä päivänä se, että laitettaessa mut paikkaan, jossa suurimmalla osalla on kokemusta kovista huumeista ja rikoksista, otettiin tarpeeton riski sille, että seura tekee kaltaisekseen. Kuitenkaan tätä riskiä ei voitu jättää ottamatta, eihän ne tiennyt olinko mä jo siellä pimeämmällä puolella. Tavallaan olin, tavallaan en tajunnut olevani.
Tämä pelottava ja vastenmielinen paikka oli mun koti ja koulu seuraavat kolme vuotta. Pääsin hyvällä käytöksellä "koevapauteen" vuotta aiemmin kuin alun perin oli tarkoitus. Enkä mä sitäkään mahdollisuutta hyvin käyttänyt.
Suljetussa ympäristössä oli koko ajan aikuinen paikalla, turvallinen aikuinen, mutta ei sekään mua pidätellyt. Karkasin kirjastoreissulla tai lomilta, osa lähti oman huoneen ikkunasta. Talvella. Ilman ulkovaatteita. Se, että joku istuu tänä päivänä tunneilla untsikassa ei todella kieli vielä käytöshäiriöstä.
Tuolloin, 12-15 vuotiaana en vaan oikein tajunnut, että ne aikuiset on siellä mua varten. En vittuillaksenikaan luottanut kehenkään. Ehkä yhteen. Hän ei vaan valitettavasti voinut tehdä 24/7 vuoroa ja oli vielä eri osastolla. No okei kahteen. Toinen heilutteli aina isoa avainnippua uhkaavasti. Tietäjät tietää.
Tänään haluan sanoa heille kaikille kiitos. Enkä välttämättä itseni puolesta, vaan kiitos siitä, että meistäkin huolimatta teette edelleen sitä työtä, jolla on aina jonkun nuoren elämänsuunnan kannalta kaikki merkitys. Se työ ei ole helppoa ja kiitokset saatte usein vasta näin lähes 20 vuoden jälkeen jos silloinkaan, mutta silti te jaksatte tehdä sitä.
Mä olen ollut joko ovela tai hyvin onnekas, kun mulla ei ole rikosrekisteriä eikä päihdeongelmaa. Pyörin porukassa, joka teki rikoksia. Isoja ja pieniä.
Helsingin Meilahdentiellä olen maannut loskassa käsiraudoissa ehkä 11 vuotiaana pitkän takaa-ajon jälkeen. Istuin vaan kyydissä eikä mulle kerrottu mitään yksityiskohtia. Ei haluttu laittaa mua vaikeaan tilanteeseen. Tiesinhän mä sen, että auto on varastettu, mutta entäs sitte? Ajelullehan tässä vaan ollaan menossa.
Kohtalaisen vaikeaksi kokisin nyt tilanteen, jossa poliisi osottaa etälamauttimella piikkimattoon ajon jälkeen keskellä kaupunkia.
Varastettua tavaraa oli aina tarjolla. Pikkurahalla tietenkin. Aivan kuin niitä huumeita ja viinaa.
13-vuotiaana istuin vessanpöntöllä, kun vieressä saman ikäiset tööttäs vauhtia kyynärtaipeeseen. Omaehtoisesti pidentämälläni viikonloppulomalla ajauduin paikkaan, jossa aikuinen mies laittoi töihin lähtiessään ulko-oven takalukkoon. Selitti tietysti tehneensä sen siksi ettei kukaan pääse sisään. Olen nähnyt nuorten tyttöjen raatelevan itseltään keittiöveitsellä värttinäluut näkyviin.
Nämä vain murto-osa, enkä varmasti kaikkea edes muista. Itseasiassa muistan itse vain jäävuoren huiput. Niin paljon se aika hävettää, että suurimman osan olen mielummin sulkenut mielestä pois.
Niille kahdelle oman elämänsä kovikselle siellä ruudun takana jotka miettii, että onhan tässä kovempiakin juttuja tapahtunu, niin onkin. Palatkaa riville kahdeksan.
Nämä ihmiset joiden seurassa vietin aikaa, oli kuitenkin "hyviä" tyyppejä. Musta pidettiin aina huolta. Sillä omalla tavalla. Ei haluttu laittaa vaikeaan tilanteeseen. Mun ei tarvinnut pelätä mitään eikä ketään. Ei tarvinnut olla huolissaan siitä, että joku huutelee koulun ikkunasta "Hei köyhä..." juttuja. Valitettavasti jossain vaiheessa vaihdoin seurakuntaa, eikä ne kaikki uudet ystävät ollut hyviä tyyppejä. Jonkinlainen hyväksikäyttö ja väkivalta oli arkipäivää. Nämä hyvistä tyypeistä parhaat on nyt haudassa tai vankilassa.
Seurakunta vaihtui vielä kolmannenkin kerran, kun tapasin ensimmäisen, jo edesmenneen aviomieheni. Ei hänkään varsinaisesti sitä "tammarin" porukkaa ollut, mutta paha hän ei ollut.
Mä olin nippa nappa 16, hän aika paljon enemmän. Kahden lapsen yksinhuoltaja-isä vähintäänkin värikkäällä taustalla. Se nimenomaan viehätti. Ja se, että taaskaan ei koskaan tarvitsis pelätä. Lopulta en tiedä mitä mä niin kovasti pelkäsin, enemmän itseäni vai muita, mennyttä vai tulevaa, mutta aina hakeuduin niihin seuroihin joiden uskoin pitävän mun puolia jos jotain sattuis tapahtumaan.
Erinäisistä syistä kukaan ei tietenkään hyväksynyt minun ja tämän miehen suhdetta. Tänä päivänä syyt on kristallinkirkkaita, mutta sillon ei ollut. Jälkikäteen kaikki joilla oli merkitystä, hyväksyi.
Tämä suhde oli ehkä se joka mut lopulta pelasti. Hypähdin edustusvaimon ja äitipuolen rooliin tosta vaan, teininä. Kohta olin jo äiti ikiomalle lapselle. Raskaus oli toivottu ja odotettu yllätys. Lapsen lisäksi sain myös mun oman perheen takaisin. Siellä nekin oli ollut koko ajan odottamassa siskoaan ja tytärtään takaisin. Kiitos siitä.
Nyt ei tätä jännittävää hahmoa enää ole olemassa lainkaan ja muutenkin näistä kapinnallisvuosista ihmisiä, joiden kanssa yhteydenpito on säännöllistä, on kourallinen. Nämä ihmiset on opettanut mulle itä Helsinkiäkin enemmän selviytymisestä, suunnan muuttamisesta ja rohkeudesta. Ja siitä, että vieläkään mun ei tartte pelätä. Mun ei myöskään tartte enää hakeutua kyseenalaisiin seuroihin turvan tunteen takia. Tämä jännittävä hahmo, jota kukaan ei aluksi hyväksynyt, opetti mulle monen muun asian lisäksi sen, että pelko on turhaa. Mä olen turvassa. Osaan pitää huolen itsestäni.
Kutsukaa tätä vaikka siksi elämäMkouluksi, mutta se on tehnyt minusta tämmöisen. Tämä elämän kova korkeakoulu teki minusta ihmisen, joka on aina omiensa puolella, jolle aina perhe ja ystävät on kaikkea muuta arvokkaampaa, ihmisen joka ei pienistä hätkähdä ja jota isommatkaan myrskyt ei kokonaan kaada. En ole ylpeä siitä mitä olen tehnyt ja miten paljon kärsimystä olen tekemisilläni aiheuttanut, mutta olen äärimmäisen ylpeä siitä millaiseksi olen tullut. Tiedän elämästä synkkiä ja vaikeita asioita, joita toiset ei koskaan osaisi edes kuvitella. Enkä puhu pelkästään pirinisteistä tai pikkurosvoista.
En ole parempi kuin muut, mutta varmasti olen keskimääräistä joustavampi, sopeutuvaisempi ja resilientimpi. En osaa tai tiedä kaikkea mitä kouluissa on opetettu, olihan mun keskiarvo lopulta vaan 8,6, mutta osaan ja tiedän paljon muuta. Asioita joita ei opeteta peruskoulussa.
Vuosien 2000-2003 Julle opea kunnioittaen, rakastakaa toisianne! ✌&❤
-S
Pelkkä kiitospuhe niille, jotka ei syystä tai toisesta jaksa lukea kaikkea.
Ensimmäisenä, kiitos äiti. Kiitos kun aina tulit kaikkiin palavereihin enkä mä koskaan ollut se koulukodin kasvatti, jonka äitikin hylkäs. Kiitos kun teit kaikkes ja vähän enemmän. Se ei ole ollut helppoa.
Kiitos veljet. Kiitos kun otitte mut avosylin vastaan, kun olin valmis taas tulemaan. Se oli pelottavaa, mutta hitto soikoon se kannatti. Te olette mun ykkösketju.
Kiitos isä, kun vastasit puhelimeen silloin kun olin valmis sulle soittamaan. Sen puhelun ansiosta mun lapsilla on vaari.
Kiitos koulukodin opettajat, kun jaksoitte opettaa meitä. Kiitos kun tarjositte haastetta niille, jotka sitä kaipasi ja kiitos kun kärsivällisesti opetitte niitäkin, joilla oli jo pelkästään oppimisen kanssa suuria haasteita.
Kiitos koulukodin ohjaajat, kun tulitte joka päivä töihin. Olitte turvallisia aikuisia ettekä haasteiden edessä lähtenyt helpompiin hommiin. Vuodet on varmasti ollu raskaita, mutta toisaalta antoisia. Kiitos teille jotka teette sitä työtä sydämestänne edelleen.
Kiitos erityisesti iso P, kun tulit sinne eristykseenkin mua kuuntelemaan ja kiitos, kun kerroit mun kertomani eteenpäin. Vihasin sua sillon siitä hyvästä, en kauaa, mutta nyt kiitän. Jätskit oot edelleen velkaa, mutta voidaan sopia, että mä tarjoon.
Kiitos ne vanhat ystävät, joiden kanssa koin olevani turvassa. Kiitos kun ette vieneet mua väkisin synkkyyteen. Pahoillani olen teidän puolesta jotka sinne menitte, ettekä koskaan tulleet takas. Kiitollinen olen teistä, jotka palasitte. Erityisesti S, pidit aina huolen siitä että Satu vauva ei tekisi samoja virheitä jotka itse teit. Selvisit kuitenkin, koska oot kovis!
Ja M, kun olit ja olet edelleen se jolle kaiken voi kertoa ja joka kaiken tietää eikä huonoinakaan aikoina koskaan ole käyttänyt niitä tietoja väärin.
Kiitos mun uudet ystävät. Eli kaikki 2005 vuoden jälkeen elämääni tulleet. Kiitos kaikesta avusta, tuesta ja kannustuksesta. Se on ollut ällistyttävää. Kiitos kun kuuntelette mun vuodatusta silloin kun pahoitan mieleni typeryyksistä, kiitos kun olette suoria kun sekoilen ajatuksieni kanssa, kiitos kun ette koskaan ole hylänneet ja kiitos, kun olette se turvaverkko, jonka olen vaikeina aikoina tarvinnut. Erityisesti mr R. Sä olet syy siihen miksi jaksan vieläkin uskoa ihmisiin ja ihmisten hyvyyteen.
Kiitos erityisesti myös leidit, jotka autotallissa viinipäissänne saitte mut älyämään miten suuri vaikutus mun kirjoituksilla on. Ennen kaikkea itseeni.
Kiitos teille, jotka ette näitä sivuseikkoja minusta tienneet, mutta silti vielä haluatte olla elämässäni mukana.
Kiitos myös te, jotka ette olleet niin hyviä ja teille jotka jo menitte. Teidän ansiosta tiedän paremmin millaista paskaa en elämääni kaipaa.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kerro...