Itä-Helsingin herttuatar

Tiiättekö ne ihmiset jotka kokee asiakseen ja oikeudekseen aina kommentoida toisten elämäntilannetta? Oot sinkku niin kyllä pitäis äkkiä joku löytää, kun ei ole ihmisen hyvä olla yksin. Oot parisuhteessa niin äkkiä pitäis naimisiin tai vähintään kihloihin mennä, ettei se saalis vaan karkaa. Menit naimisiin niin kyllä pitäis jo niitä tenavia alkaa touhuumaan, ennen ku on liian vanha ja väsyny. Yhden lapsen jälkeen äkkiä toinen niin ei tuu liian isoa ikäeroa. Kolmaskin vielä jos nopeesti tulee, mutta neljäs on jo ihan liikaa. Työttömän pitäis töitä löytää, mutta ei tehdä kuitenkaan liikaa niin on sitten aikaa niille kaikille tenaville ja parisuhteelle. Ei kuitenkaan liikaa, että oppivat omatoimisiksi. Ei kuitenkaan olis hyvä liian aikasin alkaa lasten ottamaan vastuuta, kun menee muuten lapsuus pilalle ja aikuisena sitten terapiassa syyttävät vanhempiaan, kun menivät liian aikasin vanhempainvapaalta takasin töihin ja tekivät töitä aina liikaa. Olis hyvä myös jatkuvasti sivistää itseä

Tämä vuodenaika on monille raskas pimeyden vuoksi. Monia väsyttää, on ilottomuutta ja aikaansaamattomuutta, kun on vaan pimeää ja pienetkin ilon aiheet on tuntunu menevän niin syvälle piiloon, että tulevat esiin aikaisintaan maaliskuussa.  Meillähän ei täällä eteläisessä Suomessa oikeastaan ole edes pimeää. Kellon ympäri. Joulukuussakin on ollut aurinkoisia päiviä uskomattoman monta. Ihan siis aurinkoisia päiviä niin, että on joutunut lasit kaivamaan päähänsä. Miksi ei sitten kaikilla ole niin hankalaa? Onko kaamosoireilu jotain fysiologista johon ei itse voi vaikuttaa? Yllätytkö jos väitän, että ei? Pimeys, varsinkin jatkuva sellainen, on kieltämättä raskasta jopa kaltaiselleni maailman syleilijälle. Kuten niin monta kertaa aiemminkin olen todennut, tämä tila ei ole pysyvä. Toki pimeä tulee joka ikinen vuosi. Sitä kutsutaan vuodenaikojen vaihteluksi. Niitä meillä Suomessa on neljä. Jos haluat niistä eroon, täytyy vaihtaa maata. Näin se vaan on.  Voisitko sen sijaan opetella e

Mulla on aina ollut sellainen suuri puute, nimittäin kilpailuvietin puute. Mun suurin vastustaja on minä itse. Minkäänlainen muu kilpailu ei kiinnosta. Ei urheilussa, ei lautapeleissä, ei kauneudessa tai koulumenestyksessä, ei missään. Kaikenlainen "leijuminen" on mun mielestä myös äärimmäisen puuduttavaa. Itsestään saa ja pitää olla ylpeä kun onnistuu, mutta leuhkiminen, se on toinen juttu. Koulussa osallistuin aina kaikkiin kisareissuihin, en kilpailun vaan reissun vuoksi. Yleisurheilussa kävi kerran niin, että satasella saatoin voittaa. Näin aikuisena tämmönen toiminta aiheutti sen verran pahaa verta, että parempi olla osallistumatta ollenkaan. Sen lisäksi, että mä harrastin nuorempana(kin) hölmöilyä, mä kokeilin varmaan kaikki mahdolliset urheilulajit taitoluistelusta taekwondoon. Tanssi ja luistelu vähän nappas, mutta ei sitten kuitenkaan riittävästi. Aikuisena on sitten edelleen sama tilanne. Jos koskaan tarviit kaveria mukaan tanhu- tai muotokuvamaalauskurssille ni

Synninpäästön vuoro. Eniten kaipaan sitä aina itseltäni. Oon loputtoman ankara itselleni edelleen tietyissä asioissa ja kaikki nämä vuodet yksinhuoltajana olen nauttinut seuralaisesta nimeltä huono omatunto. Yksinhuoltajaäiti terminä vähän kalskahtaa, käytän sinkkuäitiä. Eräänä aamuna kouluun lähtiessään poikani tiesi, että menen iltavuoroon emmekä näe illalla. Hän sanoi "nähdään aamulla". Seuraavalle päivälle olin joutunut vaihtamaan aamuvuoron jotta ehtisin pissiksen koulun myyjäisiin. Ei nähdä aamulla poikaseni, nähdään vasta huomenna koulun jälkeen. Ilme murskasi mun sydämen. Sen sijaan pissiksen ilme, kun silminnähden maailman väsynein äiti-ihminen tuli ostoksille myyjäisiin, oli korvaamaton. Silmät onnesta ja ylpeydestä loistaen kajahti luokasta "äiti!". Ei ilmeisesti uskonut, että ehtisin. Suurin kunnia oli tulla esitellyksi tämän meillä asuvan nuoren naisen ystäville. Tytöille ja pojille. "Täs on mun mutsi" sanoi hän ylpeillen.  Pissikselle

Jos tämä säilyis. En mä enää kaikkea muista mitä mä siihen ensimmäiseen kirjotin, onneks on vaan blogi. Minunkaan lapsuudessa vielä ei ollut kovin muodikasta rakastaa itseään. Lapsia ei kehuttu liiemmin etteivät ylpisty, itseään oli muodikkaampaa vähätellä kuin olla ylpeä omista saavutuksistaan. Itserakkaudella on ollut sellainen negatiivinen kaiku ja useimmiten se on liitetty ulkonäköön. Itserakas ihminen on ollut ylpeä ikävällä tavalla ja epätavallinen. Mä kuitenkin rakastan mua. Ihan itse opettelin. En oo koskaan itse pitänyt itseäni mitenkään erityisen kauniina. Perunamainen nenä, ei minkään väriset silmät, hennot ja näkymättömät kulmakarvat, finninen naama, aina vähän muita isoluisempi jne. Listaa vois jatkaa loputtomiin. "Meikil voi peittää kasvot mut ei paskaa luonnetta, kledjuil kropan muttei asennevammast asennetta..." sanos Uniikki joskus 2000-luvun alkupuolella. Niin loppuunkuluneelta kuin se kuulostaakin, vaan sisäisellä kauneudella on merkitystä. Oon viime

Loputon ikävä on sellanen epämääräinen tunne rinnassa. Puristava, toisinaan kovin lohduton, mutta toisinaan taas niin lohdullinen. Ei koskaan voi enää puhua tai koskettaa, mutta voi muistaa eleet, ilmeet, äänen ja olemuksen. Minä ja lasten isä mentiin naimisiin 4.4.2009. Viiden vuoden yhdessäolon jälkeen. Naimisiin mentiin, koska mä halusin hyvät bileet ja koillis-Helsingin isoimman timanttisormuksen. Toki oli myös rakkautta, mutta ei ne kirkkohäät mikään hengellinen asia meille ollut. K oli sitä paitsi jo toisella kierroksella. Eropaperit laitettiin kuntoon sitten toukokuussa 2013. Meidän toinen yhteinen lapsi syntyi maaliskuussa 2011 ja tässä kohtaa kämpässä oli kaksi teiniä K:n aiemmasta liitosta, pieni prinsessa joka oli täyttämässä 5 ja uusi poikavauva, joka toi tullessaan mulle lähes psykoosin. Mestari oli ensin valohoidossa keltaisuuden vuoksi tasan kaksi viikkoa ja sen jälkeen sai vielä flunssaviruksen, joka ajoi pienen vauvan tehohoitoon. Minä olin tietenkin aivan varma,

Saako jo ottaa varaslähdön siihen uusi vuosi, uusi minä shaibaan? Otan silti. Facebook muistutti mua tänään siitä kuinka palasin vuosi sitten takaisin töihin oltuani kymmenen kuukautta enemmän tai vähemmän sairaslomalla. Ensin ranne, sitten syöpä. Pitkä oli vuosi. Samalla tajusin, että edellisen kerran olin sairaslomalla silloin. Se on aika mahtavaa! Terve vuosi! Palasin aluksi osa-aikaisena toimistohommiin ja sitten sädehoidon ja pienen toipumisen jälkeen asteittain normi hommiin. Tänään olikin juuri sellainen "normipäivä". Kello soi 02.25 ja työt loppui 10.33. Juhlan kunniaksi. Viime vuonna se uusi vuosi, uusi minä piti mun kohdalla enemmän kuin paikkaansa. Tämän vuoden tammikuun puolella se syöpämatka virallisesti päättyi, mutta jotain taikaa siinä vuoden vaihteessa oli. Tänä vuonna kaikki on ollut taas ikään kuin ensimmäistä kertaa uuden alun jälkeen. Rakkauden vuosi 2019 vetelee viimesiään. Mitähän sitä kehittelis vuodelle kakskytkakskyt? Olisko rauhan aika? Vuosi