Meitä suomalaisia parjataan aina siitä, että ollaan maailman kateellisinta kansaa. Ollaan valmiita maksamaan satanen siitä ettei naapuri saa viittä kymppiä. Näin se valitettavasti tuntuis olevan. Onnekseni mä olen senkin suhteen onnistunut lähipiirini kanssa niin, että ollaan se poikkeus joka vahvistaa säännön. Kehutaan ja kannustetaan toisiamme. "Wau mikä muija!" on se mitä useimmiten kuulee sanottavan kun nähdään eikä se ole pelkkää sanahelinää. Kannustetaan aidosti toisiamme elämässä eteenpäin. Rohkaistaan tekemään valintoja jotka helpottaa elämää tai lisää onnellisuutta. Autetaan ja tuetaan jos itsellä on osaamista joka toiselta puuttuu. Vaikka ei itse siitä hyvää mieltä kummempaa saataisi.
Ollaan myös sitä "kel onni on, se onnen kätkeköön" kansaa. Jos hymyilyttää niin siihen täytyy olla aina jokin ulkopuolinen tekijä selityksenä. Ei voi olla onnellinen muuten vaan. Sitten taas jos on se ulkopuolinen tekijä, voidaan palata tekstin alkuun.
Mulla pääsääntöisesti suupielet on ylöspäin. Siihen harvoin on syynä se, että olisin saanut seksiä juuri tai voittanut lotossa. En lottoa. Molemmat on siis yhtä todennäköisiä.
Toisinaan se on ihan perusilme ja toisinaan taas ajattelen päässäni jotain omaa hölmöilyä. Kuten vaikka sitä kuinka hukkasin pankkikorttini lompakkoon tai auton avaimet päälläni olevan takin taskuun. Niistä saan aina parhaat naurut.
Me ollaan sitä kansaa, joka kaivaa vaikka väkisin aina riskit tiskiin ennen intoilua. Jossain tutkimuksessa ollaan maailman onnellisinta kansaa. Itsemurhatilastojen kärjessä maailman onnellisin kansa. Vittu mikä paradoksi. Joo, ollaan vähän tiputettu sijotusta, oikein hyvä niin.
No mutta siis, tämän meidän onnellisuusluokan tulkitaan johtuvan tietyissä piireissä nimenomaan siitä, että ei puhuta niistä onnenkantamoisista, mutta eipä sitte paljon mistään muustakaan.
Itsehän kerron kaiken aina kaikille, joten olen poikkeava siinäkin suhteessa. Kerron siltikin kaiken aina kaikille, vaikka mulle nauretaan usein, tietty ryhmä ei ota oikein tosissaan ja pitää ehkä vähän dummyna. Ja tiedän, toisia ei vaan kiinnosta. Eräs keravalainen kollega kerran sanoi "sähän et olekaan yhtään tyhmä". Sille naureskelen välillä vielä tänä päivänä. Olemme myös ihan ystäviä tämän kollegan kanssa.
Mä olen tehnyt sen itse. Olen tehnyt itse itsestäni sellaisen hahmon, jota on vaikea ottaa vakavasti. Arvatkaa mitä. Todennäköisesti sen takia olen päässy monesta pälkähästä ja tietyissä asioissa ehkä vähän helpommalla. Puolitutut ei ole ensimmäisenä mun kimpussa, kun tarvitsevat apua ja neuvoja. Toki kaikkia autan ja neuvon oikein mielelläni jos osaan ja pystyn.
Mä en myöskään ole kiinnostunut viettämään aikaani puhuen maailman kriiseistä tai politiikasta. Onko se tyhmyyttä vai laskelmointia? Päätä sä. Sehän ei tietenkään tarkoita sitä etteikö ne asiat itsessään kiinnostais mua. En vaan jaksa konfliktista toiseen seilaamista. Enää.
No miten se kateus nyt tähän liittyy. Tässä taannoin taas kuulin vuosien jälkeen sen kysymyksen "Veljeskö sut tähän hommaan järkkäs?" viime kerralla kysymys aiheutti mussa sellasta väkivallanhimoa suorastaan, että keskustelu aiheen tiimoilta lähti aivan käsistä. Nyt se nauratti. Nauratti, koska kysyjä todennäköisesti olisi mielellään itse istunut minun jakkaralla. Tsemppiä siihen! Mutta ei, veljeni ei totta todella ole niin suuri päällikkö, että olisi pystynyt minulle järjestämään tämänhetkisen työpaikkani. Hän on kollegani toki ja huomattavasti tietäväisempi sekä kokeneempi kuin minä tai moni muukaan, mutta niin päällikkö hän ei ole, että olisi minut saanut jonon ohi hommiin. Koulutus ammattiini piti myöskin suorittaa itse. Eikä siihenkään auttanut se, että veljeni koulutti kurssitovereitani. Aivan, kurssitovereitani.
Toisinaan vieläkin kuulen "soita broidilles" kun kysyn jotain töissä. Niin soitankin. Aina kun se on mahdollista ja jokseenkin järkevää. Nyt kuitenkin kysyin teiltä, koska näin helppoon kysymykseen odottaisin vastauksen löytyvän muualtakin ettei tartte soittaa ykkösihmiselle. Häneltä saan kyllä vastauksen, mutta täytynee hänellekin joskus suoda vapaapäiviä. Vaille vastausta usein jään.
No mitenkäs sitten tämä kaikki saadaan taas jollain tavalla liitettyä puiden halailuun ja onnellisuuteen. Kun ei niin kovin vahtaa muiden perään tai mieti kaikkea sitä mitä muilla on ja minulta puuttuu, on helpompi huomata ne omat onnistumiset. Iloa ja onnea!
En väitä, ettenkö ottaisi ystävättärieni siloisia sääriä ja litteitä vatsoja, veljeni metrin mittaisia ripsiä tai naapurin autoa itsekin oikein mielellään, mutta olenko näistä kateellinen. En missään nimessä. Olen heidän puolestaan iloinen. Se onkin uskoakseni merkittävin tekijä oman onnellisuuteni kokemuksessa. Aito ilo ja onni toisten puolesta. Sitä ei voi kokea olematta ensin sinut oman elämänsä kanssa. Jollain on aina enemmän rahaa, aina kauniimpi ja nuorempi vaimo, parempi ja osallistuvampi mies, isommat tissit, erottuvampi sikspäkki tai tehokkaampi auto. Mä voin toki jatkuvasti juosta jonkin paremman perässä koko mun loppuelämän tai sitten mä voin olla ihan poskettoman onnellinen siitä mitä mulla nyt on. Ja just nyt mulla on vähän kiire pakkaamaan bilevaatteita, koska tänään mammat lähtee jortsulle!
Rakastakaa toisianne! ✌&❤
-S
Ollaan myös sitä "kel onni on, se onnen kätkeköön" kansaa. Jos hymyilyttää niin siihen täytyy olla aina jokin ulkopuolinen tekijä selityksenä. Ei voi olla onnellinen muuten vaan. Sitten taas jos on se ulkopuolinen tekijä, voidaan palata tekstin alkuun.
Mulla pääsääntöisesti suupielet on ylöspäin. Siihen harvoin on syynä se, että olisin saanut seksiä juuri tai voittanut lotossa. En lottoa. Molemmat on siis yhtä todennäköisiä.
Toisinaan se on ihan perusilme ja toisinaan taas ajattelen päässäni jotain omaa hölmöilyä. Kuten vaikka sitä kuinka hukkasin pankkikorttini lompakkoon tai auton avaimet päälläni olevan takin taskuun. Niistä saan aina parhaat naurut.
Me ollaan sitä kansaa, joka kaivaa vaikka väkisin aina riskit tiskiin ennen intoilua. Jossain tutkimuksessa ollaan maailman onnellisinta kansaa. Itsemurhatilastojen kärjessä maailman onnellisin kansa. Vittu mikä paradoksi. Joo, ollaan vähän tiputettu sijotusta, oikein hyvä niin.
No mutta siis, tämän meidän onnellisuusluokan tulkitaan johtuvan tietyissä piireissä nimenomaan siitä, että ei puhuta niistä onnenkantamoisista, mutta eipä sitte paljon mistään muustakaan.
Itsehän kerron kaiken aina kaikille, joten olen poikkeava siinäkin suhteessa. Kerron siltikin kaiken aina kaikille, vaikka mulle nauretaan usein, tietty ryhmä ei ota oikein tosissaan ja pitää ehkä vähän dummyna. Ja tiedän, toisia ei vaan kiinnosta. Eräs keravalainen kollega kerran sanoi "sähän et olekaan yhtään tyhmä". Sille naureskelen välillä vielä tänä päivänä. Olemme myös ihan ystäviä tämän kollegan kanssa.
Mä olen tehnyt sen itse. Olen tehnyt itse itsestäni sellaisen hahmon, jota on vaikea ottaa vakavasti. Arvatkaa mitä. Todennäköisesti sen takia olen päässy monesta pälkähästä ja tietyissä asioissa ehkä vähän helpommalla. Puolitutut ei ole ensimmäisenä mun kimpussa, kun tarvitsevat apua ja neuvoja. Toki kaikkia autan ja neuvon oikein mielelläni jos osaan ja pystyn.
Mä en myöskään ole kiinnostunut viettämään aikaani puhuen maailman kriiseistä tai politiikasta. Onko se tyhmyyttä vai laskelmointia? Päätä sä. Sehän ei tietenkään tarkoita sitä etteikö ne asiat itsessään kiinnostais mua. En vaan jaksa konfliktista toiseen seilaamista. Enää.
No miten se kateus nyt tähän liittyy. Tässä taannoin taas kuulin vuosien jälkeen sen kysymyksen "Veljeskö sut tähän hommaan järkkäs?" viime kerralla kysymys aiheutti mussa sellasta väkivallanhimoa suorastaan, että keskustelu aiheen tiimoilta lähti aivan käsistä. Nyt se nauratti. Nauratti, koska kysyjä todennäköisesti olisi mielellään itse istunut minun jakkaralla. Tsemppiä siihen! Mutta ei, veljeni ei totta todella ole niin suuri päällikkö, että olisi pystynyt minulle järjestämään tämänhetkisen työpaikkani. Hän on kollegani toki ja huomattavasti tietäväisempi sekä kokeneempi kuin minä tai moni muukaan, mutta niin päällikkö hän ei ole, että olisi minut saanut jonon ohi hommiin. Koulutus ammattiini piti myöskin suorittaa itse. Eikä siihenkään auttanut se, että veljeni koulutti kurssitovereitani. Aivan, kurssitovereitani.
Toisinaan vieläkin kuulen "soita broidilles" kun kysyn jotain töissä. Niin soitankin. Aina kun se on mahdollista ja jokseenkin järkevää. Nyt kuitenkin kysyin teiltä, koska näin helppoon kysymykseen odottaisin vastauksen löytyvän muualtakin ettei tartte soittaa ykkösihmiselle. Häneltä saan kyllä vastauksen, mutta täytynee hänellekin joskus suoda vapaapäiviä. Vaille vastausta usein jään.
No mitenkäs sitten tämä kaikki saadaan taas jollain tavalla liitettyä puiden halailuun ja onnellisuuteen. Kun ei niin kovin vahtaa muiden perään tai mieti kaikkea sitä mitä muilla on ja minulta puuttuu, on helpompi huomata ne omat onnistumiset. Iloa ja onnea!
En väitä, ettenkö ottaisi ystävättärieni siloisia sääriä ja litteitä vatsoja, veljeni metrin mittaisia ripsiä tai naapurin autoa itsekin oikein mielellään, mutta olenko näistä kateellinen. En missään nimessä. Olen heidän puolestaan iloinen. Se onkin uskoakseni merkittävin tekijä oman onnellisuuteni kokemuksessa. Aito ilo ja onni toisten puolesta. Sitä ei voi kokea olematta ensin sinut oman elämänsä kanssa. Jollain on aina enemmän rahaa, aina kauniimpi ja nuorempi vaimo, parempi ja osallistuvampi mies, isommat tissit, erottuvampi sikspäkki tai tehokkaampi auto. Mä voin toki jatkuvasti juosta jonkin paremman perässä koko mun loppuelämän tai sitten mä voin olla ihan poskettoman onnellinen siitä mitä mulla nyt on. Ja just nyt mulla on vähän kiire pakkaamaan bilevaatteita, koska tänään mammat lähtee jortsulle!
Rakastakaa toisianne! ✌&❤
-S
Kommentit
Lähetä kommentti
Kerro...