Itä-Helsingin herttuatar

 Kukas sen kissanhännän nostaa jos ei kissa itse? Kyllä kamelin selkäkin joskus katkeaa. Kirkkaankin kynttilän lanka palaa joskus loppuun. Mitä muita? Onhan noita.  Vastoinkäymiset vahvistaa, mutta entäs sitten kun ne pahimmat pelot alkaa nostamaan päätään? Kun ollaan kosketuksissa asioiden kanssa, jotka olet jo kerran nähnyt ja nyt joudut ikään kuin takaisin sinne kaikista syvimpään lätäkköön ja vain vaivoin pystyt räpyttelemään käsillä sen verran, että nippa nappa pysyt pinnalla. Avasin verhot tänään ensimmäistä kertaa moneen päivään. Viime yönä moneen vuorokauteen ensimmäistä kertaa taisin nukkua niin, että heräsin ehkä vain kerran. En ole vielä itkenyt pisaraakaan ensimmäistä kertaa päiväkausiin. Sain vaihdettua aamutakin vaatteisiin jo puolilta päivin ja pesin hampaat ilman että piti väkisin vääntäytyä eikä mihinkään pitänyt edes lähteä. Vähän vissiin vitsailinkin. Vakavalla asialla. Se on mun suojautumiskeino. Äkillinen stressireaktio, kriisin vaiheet. Nää on mulle jo ihan tuttuj

Mä oon sillä lailla vähän muumio, että vasta nyt oon tajunnut Instagramin perimmäisen tarkotuksen. Tai en mä tiedä olenko, mutta olen löytänyt siitä uuden ulottuvuuden. Kun tähän asti olen vain selaillut omalla listallani olevia seurattavia, nyt olen tajunnut, että mähän voin tosiaan sieltä katsella vaikka ja kenen kuvia. Olenkin löytänyt upeita intstamoita, eli somejulkkiksia. Oon aina ollu se tyttö, joka menee ilman meikkiä kaikkialle muualle paitsi juhliin kokematta siitä minkäänlaista ongelmaa tai häpeää. Ei ole ollut mikään ongelma viettää aikaa verkkareissa. Tukkakin on useimmiten vaan ponnarilla ja joskus jopa likanen. Tai no, eihän sitä just äsken ollut ollenkaan. Hyvin varhain mulle oli päivän selvää etten koskaan tule työskentelemään missään kauneudenhoitoalalla. Ei ole sillä lailla kiinnostanut vaikka kauniista asioista enenevissä määrin olenkin alkanut pitää nyttemmin.  Kukaan ei koskaan erityisesti kertonut minulle, että olen kaunis, ennen kuin tulin teini-ikään ja aloin &

Poikateksti herätti vähän keskustelua. Muutenkin kuin siitä nolosta typosta viimemetreillä. Miten sellanen eksyikin joukkoon vaikka luin ainakin 26 kertaa tekstin läpi ennen julkaisua. Noh, muttoikä on uus musta.  Kun koko koti on vaaleanpunaista hattaraa ja pieni kiharapää katsoo koiranpentuilmeellään useita kertoja päivässä, vähän ehkä kyynel silmäkulmastaan vierien, on varmuudella vaikea "pysyä kovana". Tyttölapselle asioiden periksi antaminen tuntuu olevan helpompaa jottei lapsi menisi rikki, saisi traumoja ja tarvitsisi aikuisena kallista terapiaa. Toisaalta myös tuntuu, että joissain perheissä tytöille kuuluu antaa kaikki periksi ja jos on sekalainen seurakunta, pojista kuuluu kasvattaa kovia. Perustan näkemykseni hyvin hyvin suppeaan otantaan enkä todella väitä, että tilanne on kaikissa perheissä sama!  Tyttöjen ja poikien välinen vastakkainasettelu alkaa jo hyvin pienenä. On erikseen poikien ja tyttöjen leikit, värit, vaatteet ja harrastukset. Sitten vielä ne sukupuol