Itä-Helsingin herttuatar

"Kiitos hyvästä ja täsmällisestä kyydistä" sanoi random nuori nainen hymyillen poistuessaan junasta eräänä päivänä. Olin hetken aivan halolla päähän tunnelmissa, mutta sain sanottua "ole hyvä". Vaikka, mähän tein vaan työtäni. Sitä mistä mulle maksetaan. Kuljetan työvuoro-ohjeeseeni määrätyt junat turvallisesti ja mahdollisimman täsmällisesti paikasta a paikkaan b. Ehkä juuri siksi nämä kiitokset ei ole meidän ammatissa ihan arkipäivää. Me ollaan kasvottomia hahmoja siellä oven takana, itsestäänselvyyksiä, useimmat ihmiset ei meitä edes huomaa ja toiset eivät edes tajua että siellä on ihminen. Uskokaa tai älkää. Kiitos, anteeksi ja ole hyvä pitäisi kuulua meidän jokaisen jokapäiväiseen sanastoon, mutta myös "olen ylpeä sinusta" saisi kaikua vähän useammin. Sanooko aikuiset juuri koskaan toisilleen tätä viimeksi mainittua? Kiitosta tulee käytettyä näistä useimmiten, mutta ollaan liian nöyriä sanomaan edes ole hyvä, kun meitä kiitetään jostain. Anteeksi osa

Olen täälläkin jo kertonut monta kertaa, kuinka ennen olin vähän erilainen. Hyvin suorituskeskeinen, iltasin nukkumaan mennessä mietin tekemättömiä töitä, töissä mietin tekemättömiä kotitöitä, kotona sitä kuinka pitäis tehdä enemmän palkkatöitä, yritin kaikin käytettävissä olevin keinoin keksiä tapoja miten voisin tehdä montaa asiaa samaan aikaan ja vielä mielellään parissa eri paikassa. Aivan mielipuolista touhua. Kun jäin lasten kanssa yksin K:n kuoltua yritin väkisin sovittaa oman 39 kenkäni lisäksi jalkaan ne K:lta jääneet nelineloset. Miten päin tahansa. Oon stressanut etukäteen jo kaikki tulevatkin tapahtumat. Miten mä voisin hoitaa molemmat roolit? Yhdestä ei tule kahta jumalauta! Ei vaikka miten yrittäis. Ja kun toistaiseksi ei sitä teleporttia ole, enkä voi kloonata itseäni, en myöskään pysty olemaan monessa paikassa samaan aikaan. Edelleen teen, vaihtelevin tuloksin, montaa asiaa samaan aikaan. Mottona voiskin olla, että niin montaa asiaa pystyy tekemään samaan aikaan mitä

Nykyään kun on "jo" yli kolmekymmentä, on ulkopuolistenkin mielestä ihan "normaalia" kun on lapsi tai lapsia. Kun saa lapsen 18-vuotiaana, SAA, ei oo kaikille ihan selvää miten elämä siitä etenee. Mä sain lapsen 18-vuotiaana. Toivotun, halutun, rakastetun, täydellisen tyttövauvan. Kaikki pitää päivänselvänä sitä, että tuon ikäinen äiti on tullut äidiksi vahingossa, eikä ainakaan tule siinä hommassa pärjäämään. Pärjääminen jääköön lasten itsensä myöhemmin arvioitavaksi, mutta vahingossa mä en äidiksi ole tullut. Vaikka tuli vähemmän käytyä kouluja niin sen mä kyllä tiesin, kuinka lapset saa alkunsa. Toinen asia mikä on kaikille päivänselvää on se, että saadessaan lapsen 18-vuotiaana on koko oma elämä pilalla. Et pääse ainakaan 18-vuoteen mihinkään etkä voi tehdä mitään ja kaikki on yhtä ripulia, oksennusta, räkää ja huutoa. En missään nimessä suosittele lasten hankkimista ennen kuin elämän perusasiat on kunnossa ja oma murrosikä on ohi, korostan, en missään nime