Itä-Helsingin herttuatar

 Tässä on viime aikoina käyty menneisyyden kanssa niin veristä kädenvääntöä kuin se fyysisiltä vammoilta säästyen vain suinkin on mahdollista. Joutunut kohtaamaan omat pahimmat pelkonsa silmästä silmään, käymään läpi asioita joita en ole kahteenkymmeneen vuoteen sanonut ääneen. Niinhän ne asiat unohtuu ja haavat paranee? Puhutaan puhutaan, mutta lakataan sit vaan puhumasta niin ne unohtuu. Unohtuuhan ne, mutta vain kaivautuakseen kriittisellä hetkellä uudestaan esiin. Ehkä just kliseisesti sillon, kun vähiten osaat odottaa. Oon elänyt menneessä hyvin erilaista elämää. Sillon se ei tuntunu kovin ihmeelliseltä, kadunko? En mä kadu. Ihmettelen lähinnä miten radikaalisti mieli voi muuttua. Olisinko voinut tehdä toisenlaisia valintoja? Tietenkin, kaikkihan me voidaan. Tähän taas se vanha ärsyttävä "en olis tämmönen jos olisin valinnut toisin". Enkä oliskaan.  Ehkä asioiden todella vaan täytyy tapahtua, jotta menneeseen on palattava. Vain sen verran, että ravistelee ne menneisyyden