Itä-Helsingin herttuatar

 Kukas sen kissanhännän nostaa jos ei kissa itse? Kyllä kamelin selkäkin joskus katkeaa. Kirkkaankin kynttilän lanka palaa joskus loppuun. Mitä muita? Onhan noita.  Vastoinkäymiset vahvistaa, mutta entäs sitten kun ne pahimmat pelot alkaa nostamaan päätään? Kun ollaan kosketuksissa asioiden kanssa, jotka olet jo kerran nähnyt ja nyt joudut ikään kuin takaisin sinne kaikista syvimpään lätäkköön ja vain vaivoin pystyt räpyttelemään käsillä sen verran, että nippa nappa pysyt pinnalla. Avasin verhot tänään ensimmäistä kertaa moneen päivään. Viime yönä moneen vuorokauteen ensimmäistä kertaa taisin nukkua niin, että heräsin ehkä vain kerran. En ole vielä itkenyt pisaraakaan ensimmäistä kertaa päiväkausiin. Sain vaihdettua aamutakin vaatteisiin jo puolilta päivin ja pesin hampaat ilman että piti väkisin vääntäytyä eikä mihinkään pitänyt edes lähteä. Vähän vissiin vitsailinkin. Vakavalla asialla. Se on mun suojautumiskeino. Äkillinen stressireaktio, kriisin vaiheet. Nää on mulle jo ihan tuttuj

Mä oon sillä lailla vähän muumio, että vasta nyt oon tajunnut Instagramin perimmäisen tarkotuksen. Tai en mä tiedä olenko, mutta olen löytänyt siitä uuden ulottuvuuden. Kun tähän asti olen vain selaillut omalla listallani olevia seurattavia, nyt olen tajunnut, että mähän voin tosiaan sieltä katsella vaikka ja kenen kuvia. Olenkin löytänyt upeita intstamoita, eli somejulkkiksia. Oon aina ollu se tyttö, joka menee ilman meikkiä kaikkialle muualle paitsi juhliin kokematta siitä minkäänlaista ongelmaa tai häpeää. Ei ole ollut mikään ongelma viettää aikaa verkkareissa. Tukkakin on useimmiten vaan ponnarilla ja joskus jopa likanen. Tai no, eihän sitä just äsken ollut ollenkaan. Hyvin varhain mulle oli päivän selvää etten koskaan tule työskentelemään missään kauneudenhoitoalalla. Ei ole sillä lailla kiinnostanut vaikka kauniista asioista enenevissä määrin olenkin alkanut pitää nyttemmin.  Kukaan ei koskaan erityisesti kertonut minulle, että olen kaunis, ennen kuin tulin teini-ikään ja aloin &

Poikateksti herätti vähän keskustelua. Muutenkin kuin siitä nolosta typosta viimemetreillä. Miten sellanen eksyikin joukkoon vaikka luin ainakin 26 kertaa tekstin läpi ennen julkaisua. Noh, muttoikä on uus musta.  Kun koko koti on vaaleanpunaista hattaraa ja pieni kiharapää katsoo koiranpentuilmeellään useita kertoja päivässä, vähän ehkä kyynel silmäkulmastaan vierien, on varmuudella vaikea "pysyä kovana". Tyttölapselle asioiden periksi antaminen tuntuu olevan helpompaa jottei lapsi menisi rikki, saisi traumoja ja tarvitsisi aikuisena kallista terapiaa. Toisaalta myös tuntuu, että joissain perheissä tytöille kuuluu antaa kaikki periksi ja jos on sekalainen seurakunta, pojista kuuluu kasvattaa kovia. Perustan näkemykseni hyvin hyvin suppeaan otantaan enkä todella väitä, että tilanne on kaikissa perheissä sama!  Tyttöjen ja poikien välinen vastakkainasettelu alkaa jo hyvin pienenä. On erikseen poikien ja tyttöjen leikit, värit, vaatteet ja harrastukset. Sitten vielä ne sukupuol

Mulla ei ole koskaan ollut mitään kiveen hakattuja lastenkasvatus metodeja joita orjallisesti haluan noudattaa. Älä valehtele, älä varasta, kunnioita toisia ja auta aina jos voit olis sellanen lyhyt tiivistelmä siitä mitä toivon lapsilleni voivani opettaa. Tokihan mä toivon, että heistä tulee menestyviä ja pärjääviä ihmisiä myös muilla elämän osa-alueilla, mutta varsinaisia odotuksia tai vaatimuksia mulla ei heille ole. Jos pysyisivät poissa vankiloista ja irti huumeista, ois kiva. Ois myös kiva jos pitäisivät huolta toisistaan, kun minua ei enää ole asiasta muistuttamassa "älä kiusaa siskoasi/veljeäsi, se voi joku päivä olla ainut asia mitä sulla on", sanon heille usein. Sai tai ei. Viime aikoina mä olen vasta ilmeisesti alkanut ymmärtää, että meidän taloudessa kasvaa yksi tuleva miesoletettu. Hän on vasta yhdeksän (ja risat) mutta sieltä se tulee. Pojan murrosikä! Mitä helvettiä sellanen tekee? Omasta murrosiästäni tyttönä ei ole niin kauaa ja olen silti välillä aivan äimän

Moi mä oon Satu ja tunnen itseni tänään about 13-vuotiaaksi. Olen aivan ällikällä lyöty viikonlopusta. Mulla oli myöhäiset syntymäpäiväjuhlat, vain työtovereille. Pidetään "tavallisille" ihmisille erikseen. Mä olen itä Helsinkiläisestä työläis perheestä eikä meillä ollut mitään prameita lastenkutsuja. Olen syntynyt juhannuksena ja oltiin aina mökillä, ehkä ei senkään takia. Ah, mökki 💗 Arvostin sitä silloin aivan liian vähän. Tokihan me perheen kesken vietettiin syntymäni vuosijuhlaa ja äiti leipoi kakkua. Usein mansikkakakkua. Sattumalta se on edelleen ykkössuosikkikakkuni. Aivan tavallinen mansikkakermakakku. Tai brita. Joka tapauksessa siis. Ei ollut prameita lastenjuhlia. Joskus yritettiin, mutta juuri kukaan ei tullut. Muistan yhdet, kun kutsuin vain yhden, hän ei tullut vaikka lupasi. No se lapsuudentraumoista ja takaisin haippiin. Kutsuin läheisimmät työtuttuni viettämään juhlia kanssani viikonloppuna ja suurin osa tuli. Aivan kuten viime kerrallakin. Olo oli loputtom

Meidän perheessä tuli viisi isätöntä vuotta täyteen männä viikolla. Viisi. Kaikki varmaan arvaa, että nyt sanon ne "ihan ku se olis ollu eilen" tai "tuntuu kuin siitä ei olis vielä niin kauaa". Vitut. Viis vuotta on tuntunu ikuisuudelta. Viis vuotta sitten viikko tuntu ikuisuudelta, ehkä jopa päivä. Elämä oli kaaosta. Valon vaihtelu, aika on kuitenkin tehny tepposiaan.  Sillon mä luulin etten nauti elämästä enää ikinä. Jään siihen synkkyyteen ja epätoivoon asumaan mihin yhtäkkiä putosin. Ettei mikään enää jaksa naurattaa eikä mikään enää tunnu miltään. Äijälle tuli lähtö vittu ku faksi Jäätteenmäelle. Täysin pyytämättä ja yllättäen. Aiemmin oon kertonu tästä itse kuolemasta ja sen jälkeisestä ajasta enemmän.  Jossain kohtaa, muutama valkoviinin huuruinen ja itkuinen viikonloppu, viikko tai kuukausi jälkeenpäin kuitenkin huomasin että naurattaa. Sillä lailla aikuisten oikeasti ja ihan aidosti naurattaa ja se tuntuu hyvältä. Ei väärältä tai raskaalta vaan vapauttavalt