Superstressaajasta täyspäiväiseksi puunhalaajaksi

Kun työ on viimeisen päälle minuutti aikataulutettua, kaavamaista ehkä jopa, niin sitä vapaa-aikana kaipaa vähän rauhaa eikä ainakaan niitä aikatauluja. Tähän voit itse lisätä mieleisesi VenaileRauhassa vitsin.

Toisaalta myös saan jotain sairasta tyydytystä siitä, että kalenteri alkaa elokuussa kesälomien jälkeen täyttymään päivä päivältä vaan tiukemmaksi ja tiukemmaksi. Myös ne vapaapäivät. 

Vapaapäivien kalenterimerkinnät on kuitenkin onneksi niitä mitkä tuottaa iloa ja mielihyvää. 

Lasten harrastusten seuraaminen on omien harrastusten ohella parasta mitä tiedän. Koen myös olevani ihan poikkeuksellisen onnekas, että mulla on mahdollisuus tarjota mun lapsille harrastuksia. 

Joka maanantai kun uusi viikko alkaa, mä suunnittelen sen viikon aikataulun valmiiksi. Ei siksi että mä suorittaisin elämää, vaan siksi että mä näen missä kohtaa mulla on aikaa tehdä niitä asioita mitkä mulle tuottaa kaikista eniten iloa. 

Viikonpäiväthän tavallaan on menettänyt merkityksensä vuorotöissä. Kuten "ukot" sanoo, on vaan työpäiviä ja vapaapäiviä. Onneksi mä koen, että niitä on ihan hyvässä suhteessa. 

Jos mä suunnittelen mun kalenteriin liikuntaa, niin mä en ruoski itseäni jos liikunta jää syystä tai toisesta väliin. Ennen sekin oli aika orjallista. Aamujumpat ja iltajumpat, hyötyliikunnan lisäksi. Nykyään oon tajunnut jo sen, että on hyvä liikkua pään vuoksi ei perseen takia. En halua että mun pää alkaa tuottaa samaa ku mun ahteri. 

Sitä kun on kerran ollu siinä kunnossa, että leposyke on lähemmäs sataa ja hampaiden pesu saa sykkeen nousemaan maksimiin niin sitä ei ehkä koe sellasta verenmaku suussa suoritettavaa urheilua tarpeelliseksi. 

Mä käytän tiukkoina päivinä myös hyväkseni ne ajat kun lapset on harrastuksissa. Vaikka mä nautin siitä harrastusten seuraamisesta tosi paljon, niin mä tiedän, että mä tulen vihaseksi jos mulla on energiaa ja voimia enkä mä saa liikuntaa. Silloin on hyvä mennä vaikka lenkille sillä aikaa kun lapset on muualla tekemässä jotain niille mieluisaa hommaa. 

Mä oon ollu aina neuroottinen suorittaja ja täydellisyyden tavoittelija. Se on sikäli vähän omituista, kun mulla kuitenkin on aika lyhyt pinna enkä mä koskaan jaksa kovin pitkäjännitteisesti panostaa mihinkään projekteihin.

Suorittaminen on varmaan aina ollu mulle semmonen pakokeino, turvapaikka. Oikeestihan se on ollu ihan päinvastoin. Se on ollu stressin lisääjä. Se ei oo tuottanut iloa vaan päinvastoin.

Mun syöpäleikkausta edeltävänä iltana mä muistan kun mä menin vessaan ja mietin, että voi paska vessa pitää vielä siivota ennen leikkausta. Ihan oikeesti? Että vessa pitää siivota. Mulla on syöpä mun vasemmassa rinnassa, eiköhän tärkeintä ole nyt hankkiutua siitä eroon, eikä miettiä mitään roiskeita vessanpöntössä.

Sairastuminen laitto mut niin polvilleen, että suoriutumisesta oli vaan yksinkertaisesti pakko luopua. 

Se suorittaja on kuitenkin niin syvällä minussa, että kaikesta huolimatta se vielä joinain päivinä tulee esiin. 

Pissiksellä oli synttärit ja mä tilasin täytekakun leipurilta. Yhtenä päivänä olin jossain ottamassa iisisti työvuoron jälkeen ja muistan kuinka mä mietin, että ootpa laiska kun et yhtä täytekakkua viitsi tehdä. Tee nyt edes se voileipäkakku kunnolla, kun et sitä täytekakkua kerran itse viitsi tehdä. Ja muista siivota kunnolla, aikaahan sulla on. Laiska laiska laiska. Oikeasti mulla oli tiukka työputki menossa kun olin pitänyt tiukan vapaaputken. 

Koska mä oon hihhuloinut jo sen verran pitkään, niin mä huomasin heti miten mä puhun itselleni. Ei saatana. En puhuis ikinä toiselle ihmiselle niin. En edes ajattelis toisesta ihmisestä niin. Itelleni puhuin ja itsestäni ajattelin. 

Nyt alkaa hihhuliosio, joten äkkiä ohi jos se nostattaa verenpainetta. 

Mä joogaan,meditoin ja teen hengitysharjoituksia lähes joka päivä tai joka päivä ainakin jotain näistä. Joskus ulkona, meren äärellä (rakastan merta) ja joskus himassa, pimeessä huoneessa. Se on parasta! Jokaisen kerran jälkeen mä tunnen itseni maailman ainutlaatuisimmaksi ja onnellisimmaksi ihmiseksi. Niin kiitollisena ja täynnä rauhaa! 

Joogaamisen mä alotin himassa sovelluksen avulla 2017 loppuvuodesta ja suoraan sanottuna mä oon siinä edelleen tosi paska. Siis oikeesti. Kuvitelkaa ihminen jolle risti-istunta tuottaa vaikeuksia.

Mä innostuin aluksi niin paljon, että tutustuin kaiken maailman chakroihin ja chin virtaamiseen, mutta aika äkkiä ne jäi. Suorittamiseksi meinasi mennä. 

Mä en aio luennoida mistään joogaamisen perus elementeistä, koska mä en tajua niistä yhtään mitään, mutta jos koet että vois olla sun juttu kokeilla niin anna mennä. 

Se tuntuu ja varsinkin näyttää tyhmältä alkuun, mutta kun vauhtiin pääsee niin sua ei pysäytä enää mikään. Tyhmältä näyttäminen tekee toisinaan myös hyvää kaikille. Ei tää kuitenkaan niin vakavaa oo, etteikö joskus vois heittäytyä. 

Mun stressitasot oli aika kovat näihin aikoihin ja joogan lisäksi rupesin samoilemaan metsissä. Olin koko ajan ärtynyt ja koko ajan vähän surullinen. Itketti jos joku oli kiva ja itketti jos joku ei ollu kiva. Olin ihan loputtoman väsynyt suoriutumaan elämästä oman vaatimustasoni mukaisesti. Yritin jatkuvasti suoriutua kotona kahden ihmisen hommista. Ei yksi ihminen voi olla kahden veroinen.

Kiersin alkuun yhtä lenkkiä, joka ei ole kovin pitkä, mutta maasto on vaihtelevaa ja se tuo siihen haastetta. Kerran lähdin tutulta lenkkipolulta metsään missä mä en ollut koskaan ennen käynyt, vaikka mä oon asunut tai viettänyt aikaa Vuosaaressa 14-vuotiaasta asti. 

Se tunne, kun mä ekaa kertaa menin sinne metsään oli jotenki ihan hassu. Taianomainen, hihhuli Satu sanois. Se tuoksu ja se hiljasuus. Mä käyn siellä metsässä edelleen ihan vaan olemassa. En ehkä joka päivä, mutta monta kertaa viikossa. Välillä mä olen siellä 10 minuuttia, välillä menee kauemmin. Haaveilen ihan oikeasta vaellusretkestä Lappiin, mutta mun erätaidoilla se ei ehkä turvallisuussyistäkään ole hyvä idea. Ainakaan yksin.

Mä rupesin myös 2018 alkuvuodesta kirjottaa kiitollisuus päiväkirjaa, koska mä luin tutkimuksen joka kertoi kiitollisuuden onnellisuutta lisääväästä voimasta. Suorittaja tietysti kirjottaa oman kirjan. Mä olin sillon terve ja mulla oli kaikki ihan jees enkä mä oikeen tajunnu edes mitä mä teen. Se valkeni vasta paljon myöhemmin. 

Kuitenkin mä tajusin sen, että se on kiitollisuus joka lisää onnellisuutta eikä päinvastoin.

Se oli merkittävä käännekohta siinä miten hihhuli Satu sai alkunsa. Nykyään ei enää tartte kirjottaa, riittää kun miettii niitä omia kiitollisuuden aiheita joka päivä.

Mä en siis todellakaan oo aina ollu tämmönen. Tämmönen eli oma itseni. 
Jotenkin asiat nolotti ja hävetti ja tuntu kauheen kaukaisilta, kun ei kukaan muu ollu sellanen. Ei tietenkään ollu, koska kukaan muu ei ollut mä. 

Töissä mua alettiin aika pian näiden uusien harrastusten alottamisen jälkeen kutsumaan puunhalaajaksi ja yes indeed, sellanen musta tuli. 
Vappu Pimiä on ehkä yksi tunnetuimpia puunhalaajia ja se joskus sano aika osuvasti suunnilleen näin, että kun puuta halaa se ei koskaan kyllästy siihen et sitä halaa. Se ei myöskään koskaan lähde karkuun ja se kestää kovemmankin rutistuksen. Kukaan tuskin yllättyy jos mä sanon että Vappu Pimiä on mun mielestä tän maan merkittävimpiä vaikuttajia mitä tulee positiivisuuden levittämiseen.
Muistan ikuisesti myös sen, kun eräs kollega sanoi "Sä oot nykyään aina niin ilonen, että pelkästään sun näkemisestä tulee hyvälle tuulelle!" Oli tai ei, otin kohteliaisuutena. Jo ihan senkin takia, että karjut meidän töissä ei liian usein suustaan kivapuheita päästele.

Paras elämänohje mitä kukaan voi toiselle antaa vois olla: ota rennosti. Älä stressaa. Helpommin sanottu ku tehty, mutta niin totta kuin olla ja voi. Muista myös hassutella, olla nolo ja tyhmä. Se vapauttaa ihan oikeasti, kun menee oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Saattaa huomata yhtäkkiä jopa viihtyvänsä siellä. On asioita joihin voi vaikuttaa ja sitten on niitä joille ei vaan voi mitään. Kun oppii hyväksymään ne jälkimmäiset, on jo pitkällä menossa kohti stressitöntä, helppoa elämää.

Rakastakaa toisianne! ✌&❤

-S