”Because someone we love is in heaven, there's a little bit of heaven in our home”
Tuskin tulee monellekaan yllätyksenä, että kirjoitan isänpäivänä meidän iskästä. Toiset tietää koko tarinan, toiset ei. Toiset jaksaa lukea sen saman tarinan vaikka sata kertaa, toisille riittää yksi, joitain ei kiinnosta vähääkään. En kyllästy tämän tarinan kertomiseen ehkä koskaan. Osittain siksi, että se on epäoikeudenmukaisin ja julmin koskaan kuulemani tarina ja itse olen sitä tarinaa seurannut vierestä. Lapsillehan se pääosin tapahtui. Ja osittain myös siksi, että toivon sen muistuttavan kaikkia siitä miten äkkiä kaikki voi muuttua.
Jos olis pakko valita vähiten kiva päivä vuodessa, se olis tämä. Isänpäivä. Nyt kun vietämme viidettä isänpäivää ilman meidän iskää, tää ei oo enää niin paha. Kouluissa tää ei ole enää sellanen tapahtuma kuten päiväkodissa. Mun sydän murskaantu joka kerta kun päiväkodin aikuiset kysy, kuinka MINÄ haluan että menetellään mun lasten kohdalla. Tietenkin ne kysy multa, mutta joka vuosi lapset päättivät itse ja aina halusivat olla askarteluissa mukana. Edelleen haluavat. Tekivät äidille, koska päättivät tehdä äidille. Kahvitteluihin ei osallistuttu. Kävi sellanen tuuri, että aina just sillon mulla oli vapaata ja sitä myötä myös lapsilla. Kuitenkin aina hoitopaikassa tähänkin tarjottiin mahdollisuutta. Kiitos siitä.
Heinäkuun 7. päivä vuonna 2015 puhuin aamulla 8 vuotiaan tyttäreni kanssa puhelimessa, kuten usein oli tapana silloin kun olivat isänsä luona. Tyttö kertoi, että isi oli mennyt lääkäriin kun sillä oli kova käsikipu. Vasemmassa, vastasi hän kun kysyin kummassa kädessä. Sillon oli tiistai. Sunnuntaina oli nähty ja sillon K valitteli kovaa närästystä. Mun vatsalaukku käänty ympäri. Ei kai vaan saatana!?
Iltapäivällä soitti lasteni isän uusi naisystävä, että slaagi se oli, mutta ei hätää, homma on hallinnassa. Ei oltu mitään ystävyksiä tämän naisen kanssa ja myöhemmin ymmärsin oikein hyvin miksi. Vai että ei hätää. Sovittiin kuitenkin, että lapset saa jäädä sinne, kun mulla on seuraavana päivänä aamuvuoro.
Illemmalla ex-mieheni soitti mulle pikaisen puhelun teho-osastolta. Me oltiin ystäviä. Kun erohässäkästä oli selvitty, me tultiin paremmin toimeen ku ikinä. Sen lisäksi hän oli maailmankaikkeuden rakkain ihminen mun lapsille. Ei mikään vuoden isä välttämättä aina, mutta rakkain, tärkein ja täydellisin ihminen heille. Naureskeltiin siinä, että on niin kusipäinen jätkä, ettei kuole edes sydäriin. Nyt oli kuitenki tiukka paikka. Laitteet piippas. Nauraa ei saanu. Pumppu ei kestä. Kerroin, että jätän puhelimen päälle vaikka oon menossa aamuun töihin. Soittaa mitä ikinä vaan tulee.
Seuraava joka soitti oli kirurgi Meilahden sairaalasta. Puolen yön jälkeen. Lasteni isän kanssa ei enää vitsailla koskaan.
Kirurgi sanoi selvällä kotimaan kielellä, että tilanne on tosi paha, mutta sinne ei kannata sännätä kun mitään en siellä voi. Väärä arpa. Mulla oli ajokiellossa oleva Opel Astra parkkipaikalla. Jos ei muuta, lähen sillä. Soitin kuitenkin ensin mun äidille ja valitettavasti myös sille mun lasten isän uudelle naisystävälle. Jälkimmäinen käski mun mennä nukkumaan pääni selväksi. Äiti sen sijaan herätti mun pikkuveljen ja lähdettiin porukalla Meilahteen. Soitin myös töihin, etten ehkä kerkee aamulla töihin, kun mun lasten isä taitaa kuolla. En muista mitä sieltä vastattiin, mutta töihin en mennyt vähään aikaan.
Meilahden sydänkirurgian teho-osaston käytävä on pitkä. Aamu alkoi valkenemaan ja ensimmäistä kertaa lääkäri tuli vähän avaamaan tilannetta. Kertoi, että klo 23 aikaan illalla sydänpussi oli revennyt kokonaan ja tämän seurauksena mm aivot oli tunnin verran ilman happea pitkittyneen elvytyksen johdosta. Ei tartte olla terveydenhuollon ammattilainen, jotta ymmärtää ettei ihmisen aivot tämmösestä ilman vaurioita selviä. Ensimmäinen ajatus mun mielessä oli ”kuka sen työntää Kolera-altaaseen jos se jää vihannekseksi?” Samoihin aikoihin hoitaja teho-osastolta soitti naisystävälle ja hänkin rupesi tajuamaan, että mä en pelleillyt yöllä. Ehkä juuri tämän takia hän käyttäytyi jatkossa siten miten käyttäytyi. Joka tapauksessa tästä alkoi farssi, jollaista en koskaan osannut kuvitella joutuvani kokemaan.
Aamu rupesi kääntymään iltapäivään, kun saatiin tieto ettei aivoista ole jäljellä mitään eikä meidän iskää voi enää pelastaa. Hoitajat tulivat kertomaan, että naisystävä voi nyt mennä hyvästelemään ja saa päättää kenet ottaa mukaan. Hän ei halunnut ketään mukaan. Ei lapsia eikä varsinkaan minua. Sekosin. En tiedä missä päin sairaalaa mä olin ja lähdin vailla päämäärää juoksemaan karkuun.
Juoksin pääaulaan ja silmissä alko sumenemaan. En hengittäny, voimat hiipu, kaaduin ja heti kohta olin itse päivystyksessä hyperventiloimassa.
Paperipussiin hengitellen sain kuin sainkin soitettua mun veljelle ja hän tuli tyttäreni kanssa Meilahteen. En unohda sitä koskaan, kun parkkipaikalla kerroin tyttärelleni että mennään hyvästelemään iskä. Se ensikirkaisu soi mun korvissa ikuisesti. Lapsi ei oo koskaan ollu niin kevyt kantaa kuin sillon. ”Pidä kiinni. Äiti on tässä.” Arki-iltapäivänä Meilahden sairaalan aulassa on paljon ihmisiä. En nähny mitään. Pidin vaan siitä lapsesta kiinni ja tuijotin suoraan tyhjyyteen. Jollain mystisellä voimalla mä yhtäkkiä kasasin itseni pienen pienistä palasista vuoreksi sille lapselle.
”Rakastan sua ikuisesti” sanoi pian yhdeksän vuotta täyttävä tyttäreni hieman veristen lakanoiden alla turvonneena makaavalle, ajat sitten oikeasti kuolleelle isälleen, jonka elintoimintoja vielä koneet piti käynnissä, ja sitten mun veli vei meidät kotiin.
Seuraavana päivänä suorittajaäiti alkoi järjestelemään asioita. Piti järjestää hoitopaikkaa nuoremmalle ja työasioita. Ensimmäiset päivät meni autopilotilla. Nukuttiin samassa sängyssä koko sakki ja oltiin vaan mahdollisimman lähekkäin. Illat oli karmivaa, sydäntä repivää huutoa kun nukkumaan mennessä lapset kaipas isäänsä. Paskin heinäkuu koskaan. Elokuun hautajaiset oli oma farssinsa.
Lapset oli isänsä kanssa kesälomalla ja muutenkin kuluneen vuoden aikana mun haastavan kuljettajakurssin vuoksi viettäneet aikaansa paljon enemmän isänsä kuin minun kanssa. Tästä asiasta mua jopa vähän arvosteltiin, päin naamaa ja selän takana. Jälkeenpäin mä ajattelen, ettei se ole voinut olla pelkkää sattumaa kaikki.
Kun mä sain tiedon pääsystä kuljettajakurssille, mä soitin ensin mun lasten isälle. Sanoin että en voi mennä kurssille jos mulla ei ole häneltä 100% tukea kaikessa mitä eteen tulee. Kuten aina kaikkeen, K vastas "Kaikki hoidetaan". Hoidettiin. Olin ehtinyt reilun viikon olla yksinajossa.
Kun naisystävä päätti, että lapset saa konkreettisiksi muistoiksi isästään pari valkoista t-paitaa mä en oikein taas tienny taas mitä mä olisin tehnyt. Koko tilanne oli ihan uskomaton.
Toisin sanoen jäljellä on vaan se mitä lapset ite muistaa ja mitä minä tai isän ystävät osataan kertoa. Toki onneksi myös joitakin valokuvia mitä mulla sattu olemaan. Ja video, jonka iskä kuvas ambulanssista matkalla Meilahteen. Juniorille, joka menee aina ihan tiloihin kun näkee piipaa autoja. Niin se siinä sanoo. Ja niinhän se oli. Lapset oli meidän iskälle aina ykkösasia. Loppuun asti.
Isän nuoruuskuvat, kastemekko jolla isä ja lapset oli kastettu sekä yhteiset häälahjat ym jäi ja mä tiedän, että jonain päivänä ne olis ollu lapsille kalleimpia aarteita.
Hihhuliosiossa kerrottakoon, että vajaa vuosi lasteni isän kuolemasta näin unen, jossa K sanoi mulle ”Te saitte jotain mitä M ei koskaan saa, anna tavaroiden olla”. Annoin olla. Uskon karman pelisilmään tässäkin asiassa.
Nykyään näen toistuvasti unta missä K sanoo ”Anna mennä nahkatakkinen tyttö!”. Vittu. Annan! Alitajunnan tepposia tai jotain merkityksellisempää, tiedä siitä sitten.
Meillä sytytetään kynttilä ja muistellaan. Muistoja ei katkerinkaan ihminen voi meiltä ottaa pois.
Parhainta isänpäivää maailman ykkösiskä, mun oma veli sekä kaikki ihanat tuntemani superiskät ja isimiesten hommia hoitavat supermiehet. Te ootte korvaamattomia. Ilman teitä, ei olis meitä.
Lämmin halaus ja ajatus myös niille äideille, jotka sinnikkäästi hoitavat isihommatkin päivästä toiseen, kun isimies ei siihen syystä tai toisesta itse ole kykeneväinen. Olette timanttia!
Rakastakaa toisianne! Etenkin tänään kaikkia isimiehiä ✌️&❤️
-S
Kommentit
Lähetä kommentti
Kerro...