Itä-Helsingin herttuatar

Mulla ei ole koskaan ollut mitään kiveen hakattuja lastenkasvatus metodeja joita orjallisesti haluan noudattaa. Älä valehtele, älä varasta, kunnioita toisia ja auta aina jos voit olis sellanen lyhyt tiivistelmä siitä mitä toivon lapsilleni voivani opettaa. Tokihan mä toivon, että heistä tulee menestyviä ja pärjääviä ihmisiä myös muilla elämän osa-alueilla, mutta varsinaisia odotuksia tai vaatimuksia mulla ei heille ole. Jos pysyisivät poissa vankiloista ja irti huumeista, ois kiva. Ois myös kiva jos pitäisivät huolta toisistaan, kun minua ei enää ole asiasta muistuttamassa "älä kiusaa siskoasi/veljeäsi, se voi joku päivä olla ainut asia mitä sulla on", sanon heille usein. Sai tai ei. Viime aikoina mä olen vasta ilmeisesti alkanut ymmärtää, että meidän taloudessa kasvaa yksi tuleva miesoletettu. Hän on vasta yhdeksän (ja risat) mutta sieltä se tulee. Pojan murrosikä! Mitä helvettiä sellanen tekee? Omasta murrosiästäni tyttönä ei ole niin kauaa ja olen silti välillä aivan äimän

Moi mä oon Satu ja tunnen itseni tänään about 13-vuotiaaksi. Olen aivan ällikällä lyöty viikonlopusta. Mulla oli myöhäiset syntymäpäiväjuhlat, vain työtovereille. Pidetään "tavallisille" ihmisille erikseen. Mä olen itä Helsinkiläisestä työläis perheestä eikä meillä ollut mitään prameita lastenkutsuja. Olen syntynyt juhannuksena ja oltiin aina mökillä, ehkä ei senkään takia. Ah, mökki 💗 Arvostin sitä silloin aivan liian vähän. Tokihan me perheen kesken vietettiin syntymäni vuosijuhlaa ja äiti leipoi kakkua. Usein mansikkakakkua. Sattumalta se on edelleen ykkössuosikkikakkuni. Aivan tavallinen mansikkakermakakku. Tai brita. Joka tapauksessa siis. Ei ollut prameita lastenjuhlia. Joskus yritettiin, mutta juuri kukaan ei tullut. Muistan yhdet, kun kutsuin vain yhden, hän ei tullut vaikka lupasi. No se lapsuudentraumoista ja takaisin haippiin. Kutsuin läheisimmät työtuttuni viettämään juhlia kanssani viikonloppuna ja suurin osa tuli. Aivan kuten viime kerrallakin. Olo oli loputtom

Meidän perheessä tuli viisi isätöntä vuotta täyteen männä viikolla. Viisi. Kaikki varmaan arvaa, että nyt sanon ne "ihan ku se olis ollu eilen" tai "tuntuu kuin siitä ei olis vielä niin kauaa". Vitut. Viis vuotta on tuntunu ikuisuudelta. Viis vuotta sitten viikko tuntu ikuisuudelta, ehkä jopa päivä. Elämä oli kaaosta. Valon vaihtelu, aika on kuitenkin tehny tepposiaan.  Sillon mä luulin etten nauti elämästä enää ikinä. Jään siihen synkkyyteen ja epätoivoon asumaan mihin yhtäkkiä putosin. Ettei mikään enää jaksa naurattaa eikä mikään enää tunnu miltään. Äijälle tuli lähtö vittu ku faksi Jäätteenmäelle. Täysin pyytämättä ja yllättäen. Aiemmin oon kertonu tästä itse kuolemasta ja sen jälkeisestä ajasta enemmän.  Jossain kohtaa, muutama valkoviinin huuruinen ja itkuinen viikonloppu, viikko tai kuukausi jälkeenpäin kuitenkin huomasin että naurattaa. Sillä lailla aikuisten oikeasti ja ihan aidosti naurattaa ja se tuntuu hyvältä. Ei väärältä tai raskaalta vaan vapauttavalt

Nykyään useinkin kuulee ihmetystä siitä, kun joku ei ole parisuhteessa. Jopa ihan oman ikäluokkani edustajat ihmettelevät mikä MINUSSA on vikana, kun en löydä ketään. Niin monesti kuin olen sanonutkin, että en mä ole jaksanut vielä edes etsiä. Kun kaverit viettävät parisuhteidensa 5-, 10- ja jopa jumankekka 20-vuotisjuhliaan mä mietin välillä, että ehkä se mun yksi oli ja meni jo. Aikuisiälläni mulla on ollut kolme pidempää suhdetta. Jos saisi niin yhden näistä kumittaisin kokonaan vaikkakin kaikkihan ne toisaalta "epäonnistui" aikanaan. Niistä jokainen on silti opettanut jos ei muuta, ainakin monia asioita itsestäni. Leikkimielisesti olen usein tehnyt listoja siitä mitä toiveita tulevalle kumppanille olis eikä niihin listoihin ole kuulunut ulkoiset ominaisuudet, vaikka toki valehtelisin jos väittäisin ettei niillä olisi mitään väliä. Siinä vaiheessa kuitenkin se tuuhea tukka, erottuvat hauikset ja siniset silmät jää toiseksi jos ihminen on ilkeä, persoonaton eikä osaa irrote