Ootte kaikki kuullut tämän loppuunkuluneen fraasin vähintäänkin sivusta seuraajan roolissa. Voisin väittää, että useimmiten jonkun keskustelun päätteeksi. Kun ei kertakaikkiaan ole keskusteluun enää mitään annettavaa, kaivetaan hikisestä hihasta ässä nimeltään Mielensäpahoittaja.
Mä en voi sietää koko termiä, mutta eräänä päivänä päätin ottaa sen takaisin sanavarastooni. Nimittäin minä olen tämmöinen. Minä olen tunteva ja ajatteleva ihminen ja jos minua loukkaa niin minä pahoitan mieleni. Oli kyse somesta tai IRL niinku pissikset sanoo.
Ihmiset vetoaa herkästi mielipiteen vapauteen, sananvapauteen ja yksilönvapauteen, mutta missä on mielipiteen esittäjän, yksilön vastuut ja velvollisuudet? Kreivin oikeudet, mutta kastemadon velvollisuudet.
Onko maailma ollut aina tämmönen vai toiko sosiaalinen media sellaisen käyttäytymismallin meille, aikuisille, että toiselle voi sanoa minkälaisia törkeyksiä tahansa ja ne täytyy kestää, koska "ken leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön"? Mitä tapahtu netiketille?
Varsinkin somessa, älykkäät ja ystävälliset ihmiset on yhtäkkiä kuin riivattuja. Siellä mennään keskustelun tasolla hyvin usein teinien alapuolelle ja teineillä tilannetajun puuttuminen selittyy kuitenkin ihan fysiologisilla tekijöillä. Laskettakoon someksi tässä myös keltaisen median kommenttikentät ja muut "keskustelu" alustat.
Mennään koulun kentälle. Johonkin 1990 luvun loppupuolelle. Joku, kuulostaa pojalta, huutaa ison koulun pienen pienestä ikkunasta "Hei vitun köyhä kenen vanhat vaatteet sulla on? Ootsä tyttö vai poika?". Ne oli broidin vanhat verkkarit. Mun top ykkösihmisen. Mun idolin ja suurimman sankarin. Harmittaa ettei mulla oo niitä enää. Ne oli mageet verkkarit.
Kasvoton toisen tai kolmannen kerroksen ikkunasta huutelija on tänä päivänä pahin kasvoton anonyymi keltaisen median keskustelupalstalla huutelija, kahdenkymmenen vuoden jälkeen juuri mikään ei ole muuttunut. Toisten kohdalla tilanne on muuttunut siten, että on uskallettu antaa huutelulle kasvot, mutta huudellaan vähän pienemmälle piirille. Omalle kaverilistalle tai omille seuraajille. Toiset, super rohkelikot, käy huutelemassa julkisille palstoille, nimellään, mutta jonkun kulkuneuvon tai sarjakuvahahmon kasvoilla. Juuri mikään ei todellakaan ole muuttunut. Yleisömäärä on kasvanut. Hiljaisten hyväksyjien joukko on räjähdysmäisesti kasvanut.
Joka syksy sadat ja tuhannet vanhemmat jakaa, äärimmäisen tärkeä asia, somessa tekstiä missä vastustetaan kaikenlaista kiusaamista. Koskeeko se vain lapsia? Jos isit ja äidit saa somessa kirjotella mitä vain ja kelle vain niin mistä nämä lapset vois koskaan ymmärtää, että he eivät saa tehdä niin koulun kentällä Marjapetterille? Älä pahota mieltäs Marjapetteri nyt suotta vaikka heitetään sun reppu ojaan ja tönitään sua vähän. Se kuuluu kato tähän leikkiin ja sä tulit siihen nyt mukaan halusit tai et. Tietenkään mikään ei ole näin mustavalkoista, hyvin käyttäytyvien vanhempien lapset myös kiusaa ja taas toisaalta huonosti käyttäytyvien välttämättä ei.
"Täytyy osata antaa anteeksi niille, jotka ei koskaan tajua anteeksi pyytää."
Mä siivosin mun sosiaalisesta mediasta aika paljon mulle pahaa mieltä aiheuttaneita ihmisiä pois. Monet oli hiljasia sivusta seuraajia. Siinä elämäntilanteessa mä olin hyvin vihanen, enää korkeintaan pettynyt. Ja tämähän se mun vastuu omasta somestani on. Siellä on sellaista sisältöä mitä minä haluan nähdä. Muutenkin koko some on kuin yks iso Tallinnanaukio, mitä siellä kuulee ja näkee, vastuu siirtyy aina seuraajalle.
Mikään maailman paikka ei ole pelkkää kivajeejeetä. Elämään kuuluu vastoinkäymiset ja niistä kertominen olis jopa ihan suotavaa. Mikään some ei ole 100% totuus yhdestäkään ihmisestä. Some ei ole elämä ja elämä ei ole some. Silti somessa on eläviä ihmisiä ja minä kaikkine mielipahoineni niin kovasti toivoisin, että sinäkin edes yhden kerran miettisit mitä kesken kiihkeän keskustelutilanteen vastapuolelle vastaat ja kuinka usein se Mielensäpahoittaja kortti tuleekaan esitettyä, vaikka oikeasti pitäis vaan nostaa kädet pystyyn kun argumentit loppuu.
Rakastakaa toisianne! ✌&❤ Somessa ja ennen kaikkea oikeassa elämässä.
-S
Mä en voi sietää koko termiä, mutta eräänä päivänä päätin ottaa sen takaisin sanavarastooni. Nimittäin minä olen tämmöinen. Minä olen tunteva ja ajatteleva ihminen ja jos minua loukkaa niin minä pahoitan mieleni. Oli kyse somesta tai IRL niinku pissikset sanoo.
Ihmiset vetoaa herkästi mielipiteen vapauteen, sananvapauteen ja yksilönvapauteen, mutta missä on mielipiteen esittäjän, yksilön vastuut ja velvollisuudet? Kreivin oikeudet, mutta kastemadon velvollisuudet.
Onko maailma ollut aina tämmönen vai toiko sosiaalinen media sellaisen käyttäytymismallin meille, aikuisille, että toiselle voi sanoa minkälaisia törkeyksiä tahansa ja ne täytyy kestää, koska "ken leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön"? Mitä tapahtu netiketille?
Varsinkin somessa, älykkäät ja ystävälliset ihmiset on yhtäkkiä kuin riivattuja. Siellä mennään keskustelun tasolla hyvin usein teinien alapuolelle ja teineillä tilannetajun puuttuminen selittyy kuitenkin ihan fysiologisilla tekijöillä. Laskettakoon someksi tässä myös keltaisen median kommenttikentät ja muut "keskustelu" alustat.
Mennään koulun kentälle. Johonkin 1990 luvun loppupuolelle. Joku, kuulostaa pojalta, huutaa ison koulun pienen pienestä ikkunasta "Hei vitun köyhä kenen vanhat vaatteet sulla on? Ootsä tyttö vai poika?". Ne oli broidin vanhat verkkarit. Mun top ykkösihmisen. Mun idolin ja suurimman sankarin. Harmittaa ettei mulla oo niitä enää. Ne oli mageet verkkarit.
Kasvoton toisen tai kolmannen kerroksen ikkunasta huutelija on tänä päivänä pahin kasvoton anonyymi keltaisen median keskustelupalstalla huutelija, kahdenkymmenen vuoden jälkeen juuri mikään ei ole muuttunut. Toisten kohdalla tilanne on muuttunut siten, että on uskallettu antaa huutelulle kasvot, mutta huudellaan vähän pienemmälle piirille. Omalle kaverilistalle tai omille seuraajille. Toiset, super rohkelikot, käy huutelemassa julkisille palstoille, nimellään, mutta jonkun kulkuneuvon tai sarjakuvahahmon kasvoilla. Juuri mikään ei todellakaan ole muuttunut. Yleisömäärä on kasvanut. Hiljaisten hyväksyjien joukko on räjähdysmäisesti kasvanut.
Joka syksy sadat ja tuhannet vanhemmat jakaa, äärimmäisen tärkeä asia, somessa tekstiä missä vastustetaan kaikenlaista kiusaamista. Koskeeko se vain lapsia? Jos isit ja äidit saa somessa kirjotella mitä vain ja kelle vain niin mistä nämä lapset vois koskaan ymmärtää, että he eivät saa tehdä niin koulun kentällä Marjapetterille? Älä pahota mieltäs Marjapetteri nyt suotta vaikka heitetään sun reppu ojaan ja tönitään sua vähän. Se kuuluu kato tähän leikkiin ja sä tulit siihen nyt mukaan halusit tai et. Tietenkään mikään ei ole näin mustavalkoista, hyvin käyttäytyvien vanhempien lapset myös kiusaa ja taas toisaalta huonosti käyttäytyvien välttämättä ei.
"Täytyy osata antaa anteeksi niille, jotka ei koskaan tajua anteeksi pyytää."
Mä siivosin mun sosiaalisesta mediasta aika paljon mulle pahaa mieltä aiheuttaneita ihmisiä pois. Monet oli hiljasia sivusta seuraajia. Siinä elämäntilanteessa mä olin hyvin vihanen, enää korkeintaan pettynyt. Ja tämähän se mun vastuu omasta somestani on. Siellä on sellaista sisältöä mitä minä haluan nähdä. Muutenkin koko some on kuin yks iso Tallinnanaukio, mitä siellä kuulee ja näkee, vastuu siirtyy aina seuraajalle.
Mikään maailman paikka ei ole pelkkää kivajeejeetä. Elämään kuuluu vastoinkäymiset ja niistä kertominen olis jopa ihan suotavaa. Mikään some ei ole 100% totuus yhdestäkään ihmisestä. Some ei ole elämä ja elämä ei ole some. Silti somessa on eläviä ihmisiä ja minä kaikkine mielipahoineni niin kovasti toivoisin, että sinäkin edes yhden kerran miettisit mitä kesken kiihkeän keskustelutilanteen vastapuolelle vastaat ja kuinka usein se Mielensäpahoittaja kortti tuleekaan esitettyä, vaikka oikeasti pitäis vaan nostaa kädet pystyyn kun argumentit loppuu.
Rakastakaa toisianne! ✌&❤ Somessa ja ennen kaikkea oikeassa elämässä.
-S
Kommentit
Lähetä kommentti
Kerro...