Loputon ikävä on sellanen epämääräinen tunne rinnassa. Puristava, toisinaan kovin lohduton, mutta toisinaan taas niin lohdullinen. Ei koskaan voi enää puhua tai koskettaa, mutta voi muistaa eleet, ilmeet, äänen ja olemuksen.
Minä ja lasten isä mentiin naimisiin 4.4.2009. Viiden vuoden yhdessäolon jälkeen. Naimisiin mentiin, koska mä halusin hyvät bileet ja koillis-Helsingin isoimman timanttisormuksen. Toki oli myös rakkautta, mutta ei ne kirkkohäät mikään hengellinen asia meille ollut. K oli sitä paitsi jo toisella kierroksella.
Eropaperit laitettiin kuntoon sitten toukokuussa 2013.
Meidän toinen yhteinen lapsi syntyi maaliskuussa 2011 ja tässä kohtaa kämpässä oli kaksi teiniä K:n aiemmasta liitosta, pieni prinsessa joka oli täyttämässä 5 ja uusi poikavauva, joka toi tullessaan mulle lähes psykoosin. Mestari oli ensin valohoidossa keltaisuuden vuoksi tasan kaksi viikkoa ja sen jälkeen sai vielä flunssaviruksen, joka ajoi pienen vauvan tehohoitoon. Minä olin tietenkin aivan varma, että se lapsi kuolee. Ei kuollut.
Kun Lastenklinikan teho-osastolta selvittiin kotiin, alkoi noin kolmen vuoden unettomuus. En tiedä mikä sitä lasta vaivas, mutta noin kolmeen vuoteen ei meillä kokonaisia öitä montaa nukuttu jos Mestari oli samassa asunnossa. Tämä ei tietenkään ollut avio-elämänkään kannalta mikään plussa ja varmasti yksi monista syistä eroon. Loputon väsymys.
Minä olin se joka lopulta eroa halusi. Jos olisin tiennyt, että kahden vuoden päästä erosta K kuolee, olisin tietenkin valinnut toisin. Turhaa jossittelua, mutta totta.
Alku oli hankalaa, mutta siitä selvittiin. Erottiin järkevästi. Lasten etu edellä.
Mistään kipoista ja kupeista ei tarvinnut riidellä. Lopputuloksena se että kipot ja kupit, häälahjoista ex-anopin perintöastioihin, jäi K:n uudelle naisystävälle. Meidän vanhan kodin kellariin, jonne ne oli säilötty siltä varalta jos vaikka joku lapsista on niistä joskus kiinnostunut. Lapset aina ensin.
Alkukankeuden jälkeen ei ylipäätään tarvinnu koskaan riidellä mistään. Soiteltiin niitä näitä joka päivä. Käytiin toistemme luona kahvilla. Jeesattiin missä ikinä toinen apua kaipas. Ero oli ehkä järkevintä mitä me voitiin tehdä ja me osattiin tehdä se vielä järkevästi.
Romanttisessa mielessä mä en lasteni isää kaipaa, mutta ystävää mä kaipaan. Tätä ei kovin moni oikein ymmärrä. En sais kaivata lasteni isää, koska oltiin erottu.
Olen huomannut kaipaavani myös sitä aikuista, joka on ainoana maailmassa yhtä kiinnostunut mun lapsista kuin minä. Mä voin tietenkin kertoa lastenkin asioista vaikka ja kenelle, usein ovatkin iloisia heidän ja minun puolesta, mutta samanlaista tunnetta ei kukaan "ulkopuolinen" voi kokea. Vanhemmuutta ei voi enää jakaa toisen kanssa ja se on raskasta.
Koulujen ekat ja vikat kevätjuhlat, rippijuhlat, valmistujaiset, ensimmäiset tyttö- ja poikaystävät, erot, ilot ja surut. Armeijaan ehkä, ensimmäisiä työpaikkoja, häitä ja lapsen lapsiakin jopa. On epäreilua, että se toinen ei näissä missään ole mukana. Se on epäreilua ennen kaikkea lapsille jotka tietenkin isäänsä palvoi ja jumaloi. Mun ei tarvitse kuin hetkeksi luoda ajatusta sille, kuka Pissiksen tulevaisuudessa taluttaa alttarille ja kyynelkanavat on auki. Joka kerta edelleen, kun Mestari tekee maalin jääkiekkopelissä ja tuulettaa isänsä sukunimi paidan selässä, mun sydän jättää lyönnin välistä. Olispa isikin täällä. Samaa sanoi myös poikani kun yhtenä iltana paistoi jauhelihaa tortilloihin "näkispä isi tämän". Tiedätte mitä mä sitten tein. Ja kokkia nauratti. Taas mutsi pillittää.
Me ei lakata koskaan kaipaamasta. Se on tilanne joka täytyy hyväksyä. Kaikkien muidenkin. Kai säkin kaipaisit menehtynyttä ystävää? Me ollaan jatkettu elämää ja päivittäiset murheet, jos sellaisia on, on aika arkisia. Koskaan me ei silti lakata ikävöimästä. Eikä meidän kai tarviikaan?
Sen ei silti tarvitse tarkottaa sitä, että kuljetaan naama väärinpäin ja murjotetaan suurin osa ajasta. Eikä sitä etteikö voitais nauttia siitä elämästä mikä meillä on. Isän kuolema on tilanne, joka meidän on yksinkertaisesti pakko hyväksyä. Meidän on pakko hyväksyä se mikä on ja elää sen mukaan. Ikävöidään ja puhutaan siitä ääneen. Meillä on silti lupa jatkaa elämää, olla onnellisia ja jumaliste näyttää se ihan niin kuin se ikäväkin.
Hyvä ja onnellinen elämä ei tarkoita mulle elämää ilman vastoinkäymisiä tai ilman negatiivisia tunteita. Hyvä ja onnellinen elämä tarkoittaa mulle elämää jossa voi nauttia vastoinkäymisten selättämisestä seuraavasta euforiasta ja voittamattomuuden tunteesta sekä negatiivisten tunteiden selättämisen jälkeisestä rakkaudentilasta. Hyvä ja onnellinen elämä on monien asioiden summa, mutta pääasiassa se on mielestäni valinta, joka meillä kaikilla on mahdollista tehdä itse.
Rakastakaa toisianne! Ennen kuin se on liian myöhästä ✌&❤
-S
Minä ja lasten isä mentiin naimisiin 4.4.2009. Viiden vuoden yhdessäolon jälkeen. Naimisiin mentiin, koska mä halusin hyvät bileet ja koillis-Helsingin isoimman timanttisormuksen. Toki oli myös rakkautta, mutta ei ne kirkkohäät mikään hengellinen asia meille ollut. K oli sitä paitsi jo toisella kierroksella.
Eropaperit laitettiin kuntoon sitten toukokuussa 2013.
Meidän toinen yhteinen lapsi syntyi maaliskuussa 2011 ja tässä kohtaa kämpässä oli kaksi teiniä K:n aiemmasta liitosta, pieni prinsessa joka oli täyttämässä 5 ja uusi poikavauva, joka toi tullessaan mulle lähes psykoosin. Mestari oli ensin valohoidossa keltaisuuden vuoksi tasan kaksi viikkoa ja sen jälkeen sai vielä flunssaviruksen, joka ajoi pienen vauvan tehohoitoon. Minä olin tietenkin aivan varma, että se lapsi kuolee. Ei kuollut.
Kun Lastenklinikan teho-osastolta selvittiin kotiin, alkoi noin kolmen vuoden unettomuus. En tiedä mikä sitä lasta vaivas, mutta noin kolmeen vuoteen ei meillä kokonaisia öitä montaa nukuttu jos Mestari oli samassa asunnossa. Tämä ei tietenkään ollut avio-elämänkään kannalta mikään plussa ja varmasti yksi monista syistä eroon. Loputon väsymys.
Minä olin se joka lopulta eroa halusi. Jos olisin tiennyt, että kahden vuoden päästä erosta K kuolee, olisin tietenkin valinnut toisin. Turhaa jossittelua, mutta totta.
Alku oli hankalaa, mutta siitä selvittiin. Erottiin järkevästi. Lasten etu edellä.
Mistään kipoista ja kupeista ei tarvinnut riidellä. Lopputuloksena se että kipot ja kupit, häälahjoista ex-anopin perintöastioihin, jäi K:n uudelle naisystävälle. Meidän vanhan kodin kellariin, jonne ne oli säilötty siltä varalta jos vaikka joku lapsista on niistä joskus kiinnostunut. Lapset aina ensin.
Alkukankeuden jälkeen ei ylipäätään tarvinnu koskaan riidellä mistään. Soiteltiin niitä näitä joka päivä. Käytiin toistemme luona kahvilla. Jeesattiin missä ikinä toinen apua kaipas. Ero oli ehkä järkevintä mitä me voitiin tehdä ja me osattiin tehdä se vielä järkevästi.
Romanttisessa mielessä mä en lasteni isää kaipaa, mutta ystävää mä kaipaan. Tätä ei kovin moni oikein ymmärrä. En sais kaivata lasteni isää, koska oltiin erottu.
Olen huomannut kaipaavani myös sitä aikuista, joka on ainoana maailmassa yhtä kiinnostunut mun lapsista kuin minä. Mä voin tietenkin kertoa lastenkin asioista vaikka ja kenelle, usein ovatkin iloisia heidän ja minun puolesta, mutta samanlaista tunnetta ei kukaan "ulkopuolinen" voi kokea. Vanhemmuutta ei voi enää jakaa toisen kanssa ja se on raskasta.
Koulujen ekat ja vikat kevätjuhlat, rippijuhlat, valmistujaiset, ensimmäiset tyttö- ja poikaystävät, erot, ilot ja surut. Armeijaan ehkä, ensimmäisiä työpaikkoja, häitä ja lapsen lapsiakin jopa. On epäreilua, että se toinen ei näissä missään ole mukana. Se on epäreilua ennen kaikkea lapsille jotka tietenkin isäänsä palvoi ja jumaloi. Mun ei tarvitse kuin hetkeksi luoda ajatusta sille, kuka Pissiksen tulevaisuudessa taluttaa alttarille ja kyynelkanavat on auki. Joka kerta edelleen, kun Mestari tekee maalin jääkiekkopelissä ja tuulettaa isänsä sukunimi paidan selässä, mun sydän jättää lyönnin välistä. Olispa isikin täällä. Samaa sanoi myös poikani kun yhtenä iltana paistoi jauhelihaa tortilloihin "näkispä isi tämän". Tiedätte mitä mä sitten tein. Ja kokkia nauratti. Taas mutsi pillittää.
Me ei lakata koskaan kaipaamasta. Se on tilanne joka täytyy hyväksyä. Kaikkien muidenkin. Kai säkin kaipaisit menehtynyttä ystävää? Me ollaan jatkettu elämää ja päivittäiset murheet, jos sellaisia on, on aika arkisia. Koskaan me ei silti lakata ikävöimästä. Eikä meidän kai tarviikaan?
Sen ei silti tarvitse tarkottaa sitä, että kuljetaan naama väärinpäin ja murjotetaan suurin osa ajasta. Eikä sitä etteikö voitais nauttia siitä elämästä mikä meillä on. Isän kuolema on tilanne, joka meidän on yksinkertaisesti pakko hyväksyä. Meidän on pakko hyväksyä se mikä on ja elää sen mukaan. Ikävöidään ja puhutaan siitä ääneen. Meillä on silti lupa jatkaa elämää, olla onnellisia ja jumaliste näyttää se ihan niin kuin se ikäväkin.
Hyvä ja onnellinen elämä ei tarkoita mulle elämää ilman vastoinkäymisiä tai ilman negatiivisia tunteita. Hyvä ja onnellinen elämä tarkoittaa mulle elämää jossa voi nauttia vastoinkäymisten selättämisestä seuraavasta euforiasta ja voittamattomuuden tunteesta sekä negatiivisten tunteiden selättämisen jälkeisestä rakkaudentilasta. Hyvä ja onnellinen elämä on monien asioiden summa, mutta pääasiassa se on mielestäni valinta, joka meillä kaikilla on mahdollista tehdä itse.
Rakastakaa toisianne! Ennen kuin se on liian myöhästä ✌&❤
-S
Kommentit
Lähetä kommentti
Kerro...