Sinkkuäidin synninpäästö

Synninpäästön vuoro. Eniten kaipaan sitä aina itseltäni. Oon loputtoman ankara itselleni edelleen tietyissä asioissa ja kaikki nämä vuodet yksinhuoltajana olen nauttinut seuralaisesta nimeltä huono omatunto. Yksinhuoltajaäiti terminä vähän kalskahtaa, käytän sinkkuäitiä.

Eräänä aamuna kouluun lähtiessään poikani tiesi, että menen iltavuoroon emmekä näe illalla. Hän sanoi "nähdään aamulla". Seuraavalle päivälle olin joutunut vaihtamaan aamuvuoron jotta ehtisin pissiksen koulun myyjäisiin. Ei nähdä aamulla poikaseni, nähdään vasta huomenna koulun jälkeen. Ilme murskasi mun sydämen.
Sen sijaan pissiksen ilme, kun silminnähden maailman väsynein äiti-ihminen tuli ostoksille myyjäisiin, oli korvaamaton. Silmät onnesta ja ylpeydestä loistaen kajahti luokasta "äiti!". Ei ilmeisesti uskonut, että ehtisin. Suurin kunnia oli tulla esitellyksi tämän meillä asuvan nuoren naisen ystäville. Tytöille ja pojille. "Täs on mun mutsi" sanoi hän ylpeillen. 

Pissikselle riitti kahdeksan vuotta rytmistä joukkuevoimistelua, Mestarilla palo jääkiekkoon on toistaiseksi vielä kova. 

Se, että lapsi harrastaa, sitoo vanhempia tosi paljon. Taloudellisesti sekä ajallisesti. Kun harrastavia lapsia on kaksi ja vanhempia yksi, on yhtälö taas kerran no can do. On nimittäin no can do vaikka kävisi niissä kuuluisissa "tavallisissa töissä", eli toisin sanoen virastoaikoihin. 

Kaikki asiat tapahtuu paria arki-iltaa lukuunottamatta poikkeuksetta viikonloppuisin, kun tietysti suurin osa vanhemmista on vapaalla tai ainakin toinen. Totta kai ne kilpailut ja pelit on useimmiten vielä samana päivänä ja vähintäänkin eri puolilla etelä Suomea. Jos onkin eri päivinä, niin ensin on iltapeli ja seuraavana aamukisat. 

Missä vain mä ikinä olenkin, jos en pääse peleihin tai kisoihin, olen huono ihminen. Tähän ei nyt sitten taas auta se, että joku tulee tätä kieltämään.

Tilanne on vuosien saatossa vähän helpottanut ja enää en koe niin kamalaksi sitä jos olen töissä, mutta auta armias jos mulla on jotain omaa elämää niin kyllä pään sisällä synkistellään kuinka paska äiti sitä onkaan. 

Mulla on paljon omaa elämää. Yritän jakaa sitä myös niille mun arkivapaille jos vain suinkin mahdollista, usein on. Mä olisin oikeasti paska äiti jos mulla ei olis. Olisin uupunut, kiukkuinen ja iloton jos ei olisi mahdollista käydä risteilyillä, baletissa, lenkillä, muuten vaan kaljalla ja kaikissa mahdollisissa kissanristiäisissä mitä kukakin vaan keksii. Katkeroituisin tähän kämppään. 

Mun lapsilla ei koskaan ole mikään tärkeä ja merkittävä asia jäänyt kuitenkaan välistä mun menojen takia. Miksi en voi antaa itselleni armoa tässä asiassa? Ei kaikki ydinperheetkään koko joukolla siellä halleissa ole. Äiti tai isä on, mutta ei ne molemmat useinkaan ole. Välillä hekin pyytävät kyytejä. Miksi mun täytyy tästä paineita ottaa? En kai mä sillonkaan ottanut kun meillä oli vielä kaksi vanhempaa. Onko niin, että ydinperheissä elävät lapset ei koskaan joudu tilanteeseen jossa lasten menon edelle meniskin joku vanhempien vaikka yhteinen meno? Tai kävis niin, että kumpikin vanhemmista on vaikka töissä juuri kun on jotain lapsen menoa?

Tismalleen sama tilanne joka ikinen kevät- ja joulujuhla, ne koulun myyjäiset, pikkujoulut, vanhempainillat yms. tärkeät tapahtumat.
Viime kevätjuhlassa kävi tuuri, ehdin juosten vaihtaa koulusta toiseen jotta näen molemmat. Aiemmin ei koskaan ihan niin tiukalle ole mennyt. Nämä olikin "tärkeimmät" tähän asti, ala-asteen eka ja vika. Totta kai just sillon ne alkaa ja loppuu samaan aikaan.

Kummankaan koulun vanhempainillassa sen sijaan en ole koskaan käynyt. Ja niin huono ihminen olen, että tänä vuonna olisin molempiin päässyt, mutta en vaan menny. 

Nämä meikäläisen tenavat on vähän pakostakin joutunut opettelemaan omatoimisiksi ja esimerkiksi kodinhoidolliset asiat kuten pyykinpesu, pienet siivoilut ja esivalmistellun ruuan loppuun valmistaminen onnistuu. Ei ne sitä tee jollei ole pakko, mutta jos on pakko niin osaavat. 

Kouluun lähtevät itse ja treeniajat muistavat itse. Kaikki tärkeät tavarat on aina mukana, pissiksen tärkeimpiin tavaroihin ei toki lukeudu useinkaan koulukirjat tai muut koulussa oleelliset tarvikkeet. Ainakaan jos sitä lasten rikosrekisteriä, Wilmaa, on uskominen. Toki tässä ollaan otettu aivan järjetön harppaus eteenpäin!

Hoen ja jankutan aina lapsille, että tämä yritys nimeltä Meidän Perhe OyAb on meidän kaikkien kolmen yhteinen yritys jota meidän kaikkien täytyy parhaan kykymme mukaan hoitaa ja hitto että onkin hoidettu toistaiseksi hyvin. Oon mun lapsista superylpee. Itsestäni kai vähän myös. Kolmen kalenterin pyörittäminen ei nimittäin ole ihan yksinkertaista hommaa. 

Annankin tässä nyt julkisesti synninpäästön itselleni. Vedän niin hyvin kuin se tällä hetkellä on mahdollista. Sen pitää riittää myös mulle. En taaskaan vois kuvitella arvostelevani toisia ihmisiä näistä asioista. Miksi itseäni? Mä olen kuitenkin vain yksi ihminen. En pysty tekemään monen ihmisen hommia. En yksinkertaisesti vaan voi olla monessa paikassa samaan aikaan ja jos haluan jatkossakin pitää elintason joka meille on suotu, nimenomaan näissä töissä käyminen on välttämätöntä sen lisäksi että myös pidän työstäni.

Tämä tilanne on nyt, mutta se ei ole muuttumaton. Se muuttuu jatkuvasti. Siihen asti parhaan kykyni mukaan taiteilen sen huonon omantunnon ja arjen pienten ilojen välillä. Onneksi suhde näiden välillä on riittävä, jotta pysytään posin puolella. Väitetään, että yksi negatiivinen kokemus vaatii kolme positiivista kumoutuakseen. Mikä sun päivän suhdeluku on?

Rakkautta tähänkin päivään! ✌️&❤️
-S