Jos tämä säilyis. En mä enää kaikkea muista mitä mä siihen ensimmäiseen kirjotin, onneks on vaan blogi.
Minunkaan lapsuudessa vielä ei ollut kovin muodikasta rakastaa itseään. Lapsia ei kehuttu liiemmin etteivät ylpisty, itseään oli muodikkaampaa vähätellä kuin olla ylpeä omista saavutuksistaan. Itserakkaudella on ollut sellainen negatiivinen kaiku ja useimmiten se on liitetty ulkonäköön. Itserakas ihminen on ollut ylpeä ikävällä tavalla ja epätavallinen.
Mä kuitenkin rakastan mua. Ihan itse opettelin.
En oo koskaan itse pitänyt itseäni mitenkään erityisen kauniina. Perunamainen nenä, ei minkään väriset silmät, hennot ja näkymättömät kulmakarvat, finninen naama, aina vähän muita isoluisempi jne. Listaa vois jatkaa loputtomiin.
"Meikil voi peittää kasvot mut ei paskaa luonnetta, kledjuil kropan muttei asennevammast asennetta..." sanos Uniikki joskus 2000-luvun alkupuolella. Niin loppuunkuluneelta kuin se kuulostaakin, vaan sisäisellä kauneudella on merkitystä.
Oon viimeisten parin vuoden aikana tutustunut useampaan uuteen ihmiseen ku koko aikuisiällä yhteensä ja samalla suhde vanhoihin on syventynyt. Osa on jäänyt myös kelkasta. Se osa on sellainen osa, joka on ottanut musta enemmän kuin on antanut. Siitä irti päästäminen on ollut helpottavaa. Viimeisen parin vuoden aikana mä olen myös nauranut enemmän kuin koskaan, ollut kiitollisempi kuin koskaan, yleisesti tyytyväisempi kuin koskaan. Olen ollut myös syöpäpotilas.
Kun olin sairaana, voidaan sanoa, näytin karmeelta. Olin kalju, silmät aina sikkuralla, järkyttävän turvonnut ja aina yhtä kalpea naamasta. Jotain silti tapahtui. Se oli varmaan se aallonpohja mihin piti joutua, että oppii arvostamaan tätä mitä on.
Joogailu ja puiden halailu luonnollisesti on tätä itseensä rakastumis tapahtumaa avittanut merkittävästi.
Jos joku olis tullut tämän edellä mainitun mulle kertomaan, olisin tietysti loukkaantunut. Rehellisyys ja tahallinen loukkaaminen on aikuisten osattava mielestäni erottaa toisista.
Mä olen suorapuheinen ja rehellinen. Jos kaveri kysyy mielipidettä illan bilevaatetuksesta ja se on mun mielestä hirveä, niin kyllä mä kerron että se on hirveä, mutta ei mun mielipiteellä kukaan mitään tee jos ei sitä ole erikseen kysytty. Silloin se on esitetty vain loukkaamistarkoituksessa.
Ihminen joka on ulkoisesti äärimmäisen kaunis, mutta käyttäytyy äärimmäisen huonosti, ei ole minun arvomaailmassa mitään. Nyt siellä mietitään, että taas on itsestäänselvyyksiä kirjoteltu, mutta onko se todella itsestäänselvää tämmöisenä Tinder ja Instamisu aikakautena?
Koska vain valitsen itse lähipiiriini ennemmin ihmisen, joka ei välttämättä ole se kedon kaunein kukka, mutta kunnioittaa toisia, kannustaa ja on ystävällinen.
Mulla on edelleen perunamainen nenä, hyvin huomaamattomat kulmakarvat ja ripset, 13 vuotias tyttäreni edelleen meikkaa paremmin kuin minä, olen vieläkin kauniisti sanottuna pehmeä, silmät on edelleen ei minkään väriset tukka on aina pystyssä ja kaiken tämän lisäksi on tullut vielä eriparitissit. Itsetunto on silti aivan nextillä levelillä.
En vieläkään niele kaikkea mitä mulle yritetään syöttää, kerron oman mielipiteeni entistäkin vahvemmin jos koen siihen olevan aihetta, en edelleenkään tyydy seinäruusun osaan, mutta olen myös omaan ulkomuotooni tyytyväisempi kuin koskaan ennen. Se nähdäkseni johtuu siitä, että olen ymmärtänyt jotain siitä, että ei kukaan mun kanssa kauneuteni vuoksi ole, vaan sen vuoksi mitä olen sisältä. Blaa, blaa, blaa… Näin se vaan on.
Tapasin tässä syksyllä erään ihmisen jonka olin, yllätys yllätys, töissä tavannut viimeksi 2017 kesällä. Hän oli sitä mieltä, että minulle on jotain tapahtunut kun en enää näytä niin kireältä. Oikeassahan tuo oli. Piti olla todella huonona, että oppi arvostamaan kaikkea tätä hyvää minussa itsessäni.
Rakastakaa toisianne, mutta myös suurella sydämellä itseänne! ✌&❤
-S
Minunkaan lapsuudessa vielä ei ollut kovin muodikasta rakastaa itseään. Lapsia ei kehuttu liiemmin etteivät ylpisty, itseään oli muodikkaampaa vähätellä kuin olla ylpeä omista saavutuksistaan. Itserakkaudella on ollut sellainen negatiivinen kaiku ja useimmiten se on liitetty ulkonäköön. Itserakas ihminen on ollut ylpeä ikävällä tavalla ja epätavallinen.
Mä kuitenkin rakastan mua. Ihan itse opettelin.
En oo koskaan itse pitänyt itseäni mitenkään erityisen kauniina. Perunamainen nenä, ei minkään väriset silmät, hennot ja näkymättömät kulmakarvat, finninen naama, aina vähän muita isoluisempi jne. Listaa vois jatkaa loputtomiin.
"Meikil voi peittää kasvot mut ei paskaa luonnetta, kledjuil kropan muttei asennevammast asennetta..." sanos Uniikki joskus 2000-luvun alkupuolella. Niin loppuunkuluneelta kuin se kuulostaakin, vaan sisäisellä kauneudella on merkitystä.
Oon viimeisten parin vuoden aikana tutustunut useampaan uuteen ihmiseen ku koko aikuisiällä yhteensä ja samalla suhde vanhoihin on syventynyt. Osa on jäänyt myös kelkasta. Se osa on sellainen osa, joka on ottanut musta enemmän kuin on antanut. Siitä irti päästäminen on ollut helpottavaa. Viimeisen parin vuoden aikana mä olen myös nauranut enemmän kuin koskaan, ollut kiitollisempi kuin koskaan, yleisesti tyytyväisempi kuin koskaan. Olen ollut myös syöpäpotilas.
Kun olin sairaana, voidaan sanoa, näytin karmeelta. Olin kalju, silmät aina sikkuralla, järkyttävän turvonnut ja aina yhtä kalpea naamasta. Jotain silti tapahtui. Se oli varmaan se aallonpohja mihin piti joutua, että oppii arvostamaan tätä mitä on.
Joogailu ja puiden halailu luonnollisesti on tätä itseensä rakastumis tapahtumaa avittanut merkittävästi.
Jos joku olis tullut tämän edellä mainitun mulle kertomaan, olisin tietysti loukkaantunut. Rehellisyys ja tahallinen loukkaaminen on aikuisten osattava mielestäni erottaa toisista.
Mä olen suorapuheinen ja rehellinen. Jos kaveri kysyy mielipidettä illan bilevaatetuksesta ja se on mun mielestä hirveä, niin kyllä mä kerron että se on hirveä, mutta ei mun mielipiteellä kukaan mitään tee jos ei sitä ole erikseen kysytty. Silloin se on esitetty vain loukkaamistarkoituksessa.
Ihminen joka on ulkoisesti äärimmäisen kaunis, mutta käyttäytyy äärimmäisen huonosti, ei ole minun arvomaailmassa mitään. Nyt siellä mietitään, että taas on itsestäänselvyyksiä kirjoteltu, mutta onko se todella itsestäänselvää tämmöisenä Tinder ja Instamisu aikakautena?
Koska vain valitsen itse lähipiiriini ennemmin ihmisen, joka ei välttämättä ole se kedon kaunein kukka, mutta kunnioittaa toisia, kannustaa ja on ystävällinen.
Mulla on edelleen perunamainen nenä, hyvin huomaamattomat kulmakarvat ja ripset, 13 vuotias tyttäreni edelleen meikkaa paremmin kuin minä, olen vieläkin kauniisti sanottuna pehmeä, silmät on edelleen ei minkään väriset tukka on aina pystyssä ja kaiken tämän lisäksi on tullut vielä eriparitissit. Itsetunto on silti aivan nextillä levelillä.
En vieläkään niele kaikkea mitä mulle yritetään syöttää, kerron oman mielipiteeni entistäkin vahvemmin jos koen siihen olevan aihetta, en edelleenkään tyydy seinäruusun osaan, mutta olen myös omaan ulkomuotooni tyytyväisempi kuin koskaan ennen. Se nähdäkseni johtuu siitä, että olen ymmärtänyt jotain siitä, että ei kukaan mun kanssa kauneuteni vuoksi ole, vaan sen vuoksi mitä olen sisältä. Blaa, blaa, blaa… Näin se vaan on.
Tapasin tässä syksyllä erään ihmisen jonka olin, yllätys yllätys, töissä tavannut viimeksi 2017 kesällä. Hän oli sitä mieltä, että minulle on jotain tapahtunut kun en enää näytä niin kireältä. Oikeassahan tuo oli. Piti olla todella huonona, että oppi arvostamaan kaikkea tätä hyvää minussa itsessäni.
Rakastakaa toisianne, mutta myös suurella sydämellä itseänne! ✌&❤
-S
Kommentit
Lähetä kommentti
Kerro...