Kukas sen kissanhännän nostaa jos ei kissa itse? Kyllä kamelin selkäkin joskus katkeaa. Kirkkaankin kynttilän lanka palaa joskus loppuun. Mitä muita? Onhan noita.
Vastoinkäymiset vahvistaa, mutta entäs sitten kun ne pahimmat pelot alkaa nostamaan päätään? Kun ollaan kosketuksissa asioiden kanssa, jotka olet jo kerran nähnyt ja nyt joudut ikään kuin takaisin sinne kaikista syvimpään lätäkköön ja vain vaivoin pystyt räpyttelemään käsillä sen verran, että nippa nappa pysyt pinnalla. Avasin verhot tänään ensimmäistä kertaa moneen päivään. Viime yönä moneen vuorokauteen ensimmäistä kertaa taisin nukkua niin, että heräsin ehkä vain kerran. En ole vielä itkenyt pisaraakaan ensimmäistä kertaa päiväkausiin. Sain vaihdettua aamutakin vaatteisiin jo puolilta päivin ja pesin hampaat ilman että piti väkisin vääntäytyä eikä mihinkään pitänyt edes lähteä. Vähän vissiin vitsailinkin. Vakavalla asialla. Se on mun suojautumiskeino.
Äkillinen stressireaktio, kriisin vaiheet. Nää on mulle jo ihan tuttuja juttuja. Niin monta erilaista kriisiä mä olen viime vuosina joutunut kohtaamaan. Mä tiedän tismalleen miten toimin, kun elämä heittää kakkosnelosta päin naamaa niin että korvissa soi.
Ekana mä menetän yöunet. Pitkään jatkuva unettomuus voi johtaa ihmismielen todella vakaviin ongelmiin, tiedän. Sen takia mun stressireaktio aiheuttaa mulle enenevissä määrin vaan lisää stressiä. Hyvän unen merkitys hyvään vointiin, hyvään elämään, on niin suuri, että stressaannun jo unettomuuden ajattelusta. Samaan aikaan menee myös ruokahalu. Tämänhetkisen ruokavalioni ansiosta voin oikeilla menetelmillä paastota useammankin päivän, mutta tyhmempikin tajuaa että jossain kohtaa ihmisen on yksinkertaisesti syötävä muutakin ku suolaa ja viinikiveä. Söin aamulla kaksi kananmunaa. Hyvä minä! Väsyneenä ja nälkäsenä kaikki tuntuu potenssiin miljoona. No paljonko on sitte yks potenssiin miljoona. Lyhyellä matikalla tuntuu vähältä, mutta kun se on yksi kokonainen eli sata prosenttia kaikesta niin se on aika paljon.
Huominen tuntuu lähinnä vitsiltä. Epätodelliselta ja hyvin kaukaiselta vitsiltä, joka ei välttämättä tule. Mieli vaipuu synkkyyteen, valoa ja iloa on lähes mahdoton nähdä missään. Vain lapsen huoneesta kuuluva kikatus herättää siihen, että täällä ollaan. Elossa. Kukaan ei ole kuollut. Kaikki varmasti järjestyy. Taas. Muistan kuinka hengittelin Meilahden käytävällä paperipussiin, kun ilmoille heitettiin mahdollisuus ettei pienemmät lapset pääsisi hyvästelemään kuollutta isäänsä sairaalavuoteelle. Siitäkin selvisin vaikka saatana, että tuntu vaikealta just sillon. Kyllä mä tästäkin selviän. Ainahan mä kaikesta vittu selviän. Aikaa, aikaa ja aikaa. Onhan mulla aikaa. Hengittelen tässä nyt vaan ja avaan verhot ja kastelen sitä yhtäkkiä kuollutta kukkaa vaikka eihän se jumalauta enää henkiin herää.
Jokaisella ihmisellä pitäis olla yksi ihminen jolle voi puhua murheistaan. Kaksi olis kiva, kolme on jo luksusta. Juukeli! Mun elämässä todella on jotain luksusta. Mulla on oikein tuplaluksusta koska eihän se edes jää tohon kolmeen! Onhan tässä elämässä sittenkin jotain iloa. Laitan viestin meidän luksusryhmään, puran tuntojani, ajatuksiani ja sit mä taas herään todellisuuteen. Toivoa on ja niin kauan kun on elämää on toivoa. Minä en ole kuollut. Kukaan muukaan ei tällä kertaa ole. Ja silloinkin kun kuoli, toivo heräsi uudelleen oltuaan hetken poissa. Se kukka koki toisaalta ikävän kohtalon.
"Sä olet niin vahva, kyllä sä selviät mistä vaan" on lause jolla usein niitä kaikista kovimpia koviksia lohdutetaan. Mä en ole kovis. Koska mitä oksalle käy jos sitä molemmista päistä taivutetaan? Aivan. En ole oksa. En halua olla oksa. Haluan olla joku aivan sairaan joustava ja vahva kuminauha, joka tarpeen tullessa antaa riittävästi periksi vain palautuakseen taas takaisin omaan olemukseensa, kun paine hellittää. Miten helvetissä ollaan taas se kuminauha? Mitkä ne selviytymiskeinot olikaan? Puhu, nuku, syö, hengitä ja mene metsään. Nyt myös kirjoittaminen. Näistä 4/5 plakkarissa. Vai 5/6? Joka tapauksessa, helpottanut on. Vähän, mutta parempi kai sekin kuin ei yhtään. Sänkyyn ei voi jäädä, toivoa ei voi menettää, hampaat pitää pestä ja jotain on pakko syödä. Vaikuttais tilanne ensisilmäyksellä miten paskalta tahansa.
No mikä tämä kriisi nyt on? Se on valtavan pelottava ja suuri mörkö menneisyydestä, joka mun ilmeisesti on nyt kohdattava. Nyt on riittävän hyvä tilanne sen kohtaamiseksi, koska eihän elämä kenellekään anna enempää kuin pystyy vastaanottamaan? Se on jotain niin pelottavaa, että minä, maailman vahvin nalle, menetin hetkeksi toimintakykyni lähes täysin. Se on jotain niin mustaa ja synkkää, että valon löytäminen sen seasta on äärimmäistä työtä. Ollaan valtamerellä ja on niin kova myrsky, että purjeet on pakko laskea ja pidettävä kaikin voimin jostain kiinni että pysyy kyydissä. Venettä ei ole nyt varaa kaataa. Mikään myrsky ei kestä ikuisesti. Ei tämäkään.
Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Sehän se olikin eikä mikään vitun kissan häntä, kamelin selkä tai kynttilä. Rakastakaa toisianne! ✌&💗
-S
Ps. Juuri kun olin painamassa julkaisunappia soi puhelin ja sydän pysähtyi. Pakko oli vastata. Onneksi vastasin nimittäin asia joka on aiheuttanut harmaita hiuksia jo pääsiäisestä, on vihdoin nytkähtänyt taas yhden ison askeleen eteenpäin. Vittu. Valoa perkele!
Kommentit
Lähetä kommentti
Kerro...