Mulla ei ole koskaan ollut mitään kiveen hakattuja lastenkasvatus metodeja joita orjallisesti haluan noudattaa. Älä valehtele, älä varasta, kunnioita toisia ja auta aina jos voit olis sellanen lyhyt tiivistelmä siitä mitä toivon lapsilleni voivani opettaa. Tokihan mä toivon, että heistä tulee menestyviä ja pärjääviä ihmisiä myös muilla elämän osa-alueilla, mutta varsinaisia odotuksia tai vaatimuksia mulla ei heille ole. Jos pysyisivät poissa vankiloista ja irti huumeista, ois kiva. Ois myös kiva jos pitäisivät huolta toisistaan, kun minua ei enää ole asiasta muistuttamassa "älä kiusaa siskoasi/veljeäsi, se voi joku päivä olla ainut asia mitä sulla on", sanon heille usein. Sai tai ei.
Viime aikoina mä olen vasta ilmeisesti alkanut ymmärtää, että meidän taloudessa kasvaa yksi tuleva miesoletettu. Hän on vasta yhdeksän (ja risat) mutta sieltä se tulee. Pojan murrosikä! Mitä helvettiä sellanen tekee? Omasta murrosiästäni tyttönä ei ole niin kauaa ja olen silti välillä aivan äimän käkenä pissiksen kanssa, mut poika? Mitä sille pitää kertoa elämästä ennen murrosikää? Mitä se murrosikä edes tekee pojille? Ei niillä taida kuukautiset alkaa eikä tissitkään kasva! Miten ne poikien hormonit sitte? Mä olen niin hukassa. Miten vitussa poikien kanssa ollaan ihmettelen minä, joka olen aina ollut enimmäkseen poikien kanssa?
Tokihan poikiin ja tyttöihin varmaan monet samankaltaisuudetkin pätee, mutta löydän itseni usein miettimässä myös aivan pöyristyttäviä asioita. Pärjääkö se miesten maailmassa, kun on kasvanut naisten keskellä? Tuleeko siitä "liian herkkä" mieheksi? Miten edes ollaan liian herkkiä? Hemmottelenko mä hänet pilalle olemalla "liian nainen"? Saan itteni välillä niin sekasin näillä pohdinnoillani, että usein tulen tulokseen, ite ku tekee saa just sellasen ku ansaitsee. Kai sen sanonnan voi lapsiinkin soveltaa.
Poikani on, kuten tyttärenikin, hyvin sanavalmis ja aina kommentoimassa asioita. Omalla päättäväisellä (jonkun objektiivisemman mielestä ehkä ärsyttävälläkin) tavallaan.
En tiedä johtuuko se siitä, että itse olen vanhempi nyt, siitä mitä kaikkea meidän perheemme on joutunut kestämään vai yksinkertaisesti vain äidin ja pojan erilaisesta suhteesta, että kaikki häneen sattuva sattuu sieluuni ihan eri tavalla. Tietenkin tyttäreni murheet ja koettelemukset tuntuu pahalta, mutta eri lailla uskon hänen kuitenkin selviytyvän mistä vain. Maailmasta on tainnut tulla naisten maailma, onko se sitten pojille pelkästään hyvä, en tiedä.
Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun olen kuullut sanottavan ”olet onnekas kun sait molemmat”. Olen tietenkin, mutta olivat he sitten tyttö ja poika tai molemmat samaa sukupuolta, olen joka tapauksessa onnekas kun ylipäätään sain heidät. Miksi suomalaisessa kulttuurissa tuntuu toistuvan oletus, että tyttölapsi on helpompi/herttaisempi/söpömpi/kiltimpi ja kaikin puolin muutenkin parempi lapsi vanhemmilleen kuin poika? Neljän pojan vanhemmille sanotaan ”ai te meinaatte tehdä lapsia niin kauan kunnes tulee tyttö” mutta neljän tytön vanhemmille kehutaan isän olevan vain poikkeuksellisen kova rakastaja.
Miesten maailma on erilainen, mutta onko sen pakko olla kova, karu, julma ja inhottava? Tässä poikien muttoiän fysiologisia muutoksia googlaillessani mietin, voitaisko me, vanhemmat ja aikuiset hyväksyä myös pojilta, tulevilta miehiltä, vähän herkkyyttä, hellyyttä ja hattaraa? Ettei niiden meidän pienten prinsessojen tarttis sitten isoina prinsessoina itkeä pitkin iltapäivälehtien kommentti-osioita sitä, kuinka kaikki miehet on sikoja ja paskapäitä. Osa toki on. Mutta osataan me prinsessatkin olla. Niin isot ku pienet.
Rakkautta kaikille, ikään ja sukupuoleen katsomatta!✌️&❤️
-S
Kommentit
Lähetä kommentti
Kerro...