Siirry pääsisältöön

Prinsessapäiväkirja

Moi mä oon Satu ja tunnen itseni tänään about 13-vuotiaaksi. Olen aivan ällikällä lyöty viikonlopusta. Mulla oli myöhäiset syntymäpäiväjuhlat, vain työtovereille. Pidetään "tavallisille" ihmisille erikseen.

Mä olen itä Helsinkiläisestä työläis perheestä eikä meillä ollut mitään prameita lastenkutsuja. Olen syntynyt juhannuksena ja oltiin aina mökillä, ehkä ei senkään takia. Ah, mökki 💗 Arvostin sitä silloin aivan liian vähän. Tokihan me perheen kesken vietettiin syntymäni vuosijuhlaa ja äiti leipoi kakkua. Usein mansikkakakkua. Sattumalta se on edelleen ykkössuosikkikakkuni. Aivan tavallinen mansikkakermakakku. Tai brita.
Joka tapauksessa siis. Ei ollut prameita lastenjuhlia. Joskus yritettiin, mutta juuri kukaan ei tullut. Muistan yhdet, kun kutsuin vain yhden, hän ei tullut vaikka lupasi. No se lapsuudentraumoista ja takaisin haippiin. Kutsuin läheisimmät työtuttuni viettämään juhlia kanssani viikonloppuna ja suurin osa tuli. Aivan kuten viime kerrallakin. Olo oli loputtoman rakastettu. Jälleen.

Tarjolla oli lempiasioitani. Kuohuvaa, sangriaa, voileipäkakkua, brita kakkua, macaronseja ja lohiruisnappeja. Rakastan juhlia. Voisin helposti järjestää tai osallistua jonkun järjestämiin juhliin ihan jatkuvasti. Oli syy mikä tahansa. Kunnon juhlat ei syytä kaipaa! 

Huhtikuussa 2019 järjestin juhlat syövästä selviytymisen kunniaksi ja vain vaivoin ennen uutta vuosilukua todella myöhäiset kolmekymppiset. Pidin puheen. Se meni näin: kiitos. Loppu. En kertakaikkiaan voi koskaan kiittää läheisiäni ja ystäviäni tarpeeksi kaikesta mitä he ovat eteeni tehneet ja siitä, että ovat pysyneet rinnallani. Sillä mitä siitä on jäljellä.

Sain tosiaan kuulla sairastavani rintasyöpää vain pari kuukautta ennen kuin täytin 30. Se oli shokki. En ole, varmaan lapsuudentraumoista (tämä on oikeasti vitsi) johtuen, oikeastaan koskaan viettänyt syntymäpäiviäni myöskään aikuisiällä. Kun sairastuin, päätin että tästä kun selviän, en koskaan enää jätä juhlimatta. Isosti, pienesti, ajoissa, myöhässä, ihan sama, aion juhlia ikääntymistäni jatkossa joka vuosi, koska elämä todella on suurin lahja jonka olen saanut. Rakastan elää!

Niin me sitten viikonloppuna jälleen juhlittiin ja se oli mahtavaa! Juhlittiin syntymäpäivääni, uutta kotiani, ystävyyttä, elämää ja aivan kaikkea. Pidin taas puheen. Se oli aika samankaltainen kuin viime kerralla. En voi puhua enempää, koska alan itkemään jo kohdassa "kii...". That´s me! Ihan tavalliset juhlat, tavallisten ihmisten kanssa, tavallisessa kodissa, tavalliselle tytölle. Kyllä juttu on niin, että tavallinen, se se on kaikkein parasta. 



Rakastakaa toisianne! ✌&💗
-S

Kommentit

Lähetä kommentti

Kerro...

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Yhet puheet, herttuattaren synnytys

Jokunen viikko sitten, tyttöporukalla reissuun, runsaasti viiniä ja siinä se. Sanoin ensimmäistä kertaa ääneen sen mitä olin salaa halunnut jo pitkään. Tarkalleen ottaen siitä asti kun joku sitä mulle ensimmäistä kertaa ehdotti. Eli en siis muista mistä asti. Haluan oman blogin. Heti perään eilen töissä luin erään jo oikean bloggaajan, Valeäidin ( www.valeaiti.fi ), vinkit ja hyvät syyt blogin aloittamiseen ja siellä luki muun muassa näin "jos päivität kaikkia somekanaviasi niin paljon ettet enää kehtaa laittaa kaikkea julki" ja näinhän se on. Tuuttaan Facebookiin toinen toistaan, omasta mielestäni (ja ehkä kahden kaverin mielestä), hauskempia juttuja ja vielä joku raukka niitä on jaksanut lukea. Ehkä sieltä pari eksyy tännekin. Tää vähän jännittää, pelottaa jopa, mutta samalla tuntuu tuoreelta ja uudelta tekemiseltä jota olen kaivannu kauan. Bloggaaminen itsessään nyt ei varsinaisesti niin uutta ja tuoretta ole, mutta mulle on. Jonkinlainen kirjottaminen on aina ollu mul...
5 kommenttia
Lue lisää

Woihan Wilma minkä teit

Kun mä aloin, hyvin varhaisessa vaiheessa, oikein kunnolla rettelöimään koulussa, oli käytössä vielä ihan vanhat kunnon reissuvihot. Enkä mä oikeestaan sitä tarvinnut. Poissaololaput oli tutumpia. En nimittäin rettelöiny koulussa, kun en vaan mennyt kouluun. Olin viidennellä. Kuten sanoin, hyvin varhaisessa vaiheessa. Poissaoloja oli lopulta viidennellä luokalla enemmän kuin läsnäoloja. Kuudennella saikin sitten suorittaa sekä viidennen, että kuudennen luokan oppimäärän. Tuurihan se siinä mielessä kävi, ettei tarvinnut jäädä luokalle. Se on herkkää aikaa tytölle se murrosiän alkuaika ja usko tai älä, se alkaa yhä vaan aiemmin ja aiemmin. Varmasti pojille myös, mutta kun en poika koskaan ole ollut niin siitä on vaikea olla mitään mieltä. Meillä vaihtui juurikin siihen mun herkkään aikaan opettaja, joka ei tietenkään ollut mulle mieleinen. Sukset oli ristissä from day one ja ihan huolella. Ei se ymmärtäny mitään. Olen edelleen sitä mieltä että ei ymmärtänyt, mutta ei sillä varmaan kä...
1 kommentti
Lue lisää

Mistä ne isot tytöt sitten tehdään?

Poikateksti herätti vähän keskustelua. Muutenkin kuin siitä nolosta typosta viimemetreillä. Miten sellanen eksyikin joukkoon vaikka luin ainakin 26 kertaa tekstin läpi ennen julkaisua. Noh, muttoikä on uus musta.  Kun koko koti on vaaleanpunaista hattaraa ja pieni kiharapää katsoo koiranpentuilmeellään useita kertoja päivässä, vähän ehkä kyynel silmäkulmastaan vierien, on varmuudella vaikea "pysyä kovana". Tyttölapselle asioiden periksi antaminen tuntuu olevan helpompaa jottei lapsi menisi rikki, saisi traumoja ja tarvitsisi aikuisena kallista terapiaa. Toisaalta myös tuntuu, että joissain perheissä tytöille kuuluu antaa kaikki periksi ja jos on sekalainen seurakunta, pojista kuuluu kasvattaa kovia. Perustan näkemykseni hyvin hyvin suppeaan otantaan enkä todella väitä, että tilanne on kaikissa perheissä sama!  Tyttöjen ja poikien välinen vastakkainasettelu alkaa jo hyvin pienenä. On erikseen poikien ja tyttöjen leikit, värit, vaatteet ja harrastukset. Sitten vielä ne sukupuol...
Lähetä kommentti
Lue lisää