Prinsessapäiväkirja

Moi mä oon Satu ja tunnen itseni tänään about 13-vuotiaaksi. Olen aivan ällikällä lyöty viikonlopusta. Mulla oli myöhäiset syntymäpäiväjuhlat, vain työtovereille. Pidetään "tavallisille" ihmisille erikseen.

Mä olen itä Helsinkiläisestä työläis perheestä eikä meillä ollut mitään prameita lastenkutsuja. Olen syntynyt juhannuksena ja oltiin aina mökillä, ehkä ei senkään takia. Ah, mökki 💗 Arvostin sitä silloin aivan liian vähän. Tokihan me perheen kesken vietettiin syntymäni vuosijuhlaa ja äiti leipoi kakkua. Usein mansikkakakkua. Sattumalta se on edelleen ykkössuosikkikakkuni. Aivan tavallinen mansikkakermakakku. Tai brita.

Joka tapauksessa siis. Ei ollut prameita lastenjuhlia. Joskus yritettiin, mutta juuri kukaan ei tullut. Muistan yhdet, kun kutsuin vain yhden, hän ei tullut vaikka lupasi. No se lapsuudentraumoista ja takaisin haippiin. Kutsuin läheisimmät työtuttuni viettämään juhlia kanssani viikonloppuna ja suurin osa tuli. Aivan kuten viime kerrallakin. Olo oli loputtoman rakastettu. Jälleen.

Tarjolla oli lempiasioitani. Kuohuvaa, sangriaa, voileipäkakkua, brita kakkua, macaronseja ja lohiruisnappeja. Rakastan juhlia. Voisin helposti järjestää tai osallistua jonkun järjestämiin juhliin ihan jatkuvasti. Oli syy mikä tahansa. Kunnon juhlat ei syytä kaipaa! 

Huhtikuussa 2019 järjestin juhlat syövästä selviytymisen kunniaksi ja vain vaivoin ennen uutta vuosilukua todella myöhäiset kolmekymppiset. Pidin puheen. Se meni näin: kiitos. Loppu. En kertakaikkiaan voi koskaan kiittää läheisiäni ja ystäviäni tarpeeksi kaikesta mitä he ovat eteeni tehneet ja siitä, että ovat pysyneet rinnallani. Sillä mitä siitä on jäljellä.

Sain tosiaan kuulla sairastavani rintasyöpää vain pari kuukautta ennen kuin täytin 30. Se oli shokki. En ole, varmaan lapsuudentraumoista (tämä on oikeasti vitsi) johtuen, oikeastaan koskaan viettänyt syntymäpäiviäni myöskään aikuisiällä. Kun sairastuin, päätin että tästä kun selviän, en koskaan enää jätä juhlimatta. Isosti, pienesti, ajoissa, myöhässä, ihan sama, aion juhlia ikääntymistäni jatkossa joka vuosi, koska elämä todella on suurin lahja jonka olen saanut. Rakastan elää!

Niin me sitten viikonloppuna jälleen juhlittiin ja se oli mahtavaa! Juhlittiin syntymäpäivääni, uutta kotiani, ystävyyttä, elämää ja aivan kaikkea. Pidin taas puheen. Se oli aika samankaltainen kuin viime kerralla. En voi puhua enempää, koska alan itkemään jo kohdassa "kii...". That´s me! Ihan tavalliset juhlat, tavallisten ihmisten kanssa, tavallisessa kodissa, tavalliselle tytölle. Kyllä juttu on niin, että tavallinen, se se on kaikkein parasta. 

Rakastakaa toisianne! ✌&💗

-S