Viisivuotiskatsaus

Meidän perheessä tuli viisi isätöntä vuotta täyteen männä viikolla. Viisi. Kaikki varmaan arvaa, että nyt sanon ne "ihan ku se olis ollu eilen" tai "tuntuu kuin siitä ei olis vielä niin kauaa". Vitut. Viis vuotta on tuntunu ikuisuudelta. Viis vuotta sitten viikko tuntu ikuisuudelta, ehkä jopa päivä. Elämä oli kaaosta. Valon vaihtelu, aika on kuitenkin tehny tepposiaan. 

Sillon mä luulin etten nauti elämästä enää ikinä. Jään siihen synkkyyteen ja epätoivoon asumaan mihin yhtäkkiä putosin. Ettei mikään enää jaksa naurattaa eikä mikään enää tunnu miltään. Äijälle tuli lähtö vittu ku faksi Jäätteenmäelle. Täysin pyytämättä ja yllättäen.

Aiemmin oon kertonu tästä itse kuolemasta ja sen jälkeisestä ajasta enemmän. 

Jossain kohtaa, muutama valkoviinin huuruinen ja itkuinen viikonloppu, viikko tai kuukausi jälkeenpäin kuitenkin huomasin että naurattaa. Sillä lailla aikuisten oikeasti ja ihan aidosti naurattaa ja se tuntuu hyvältä. Ei väärältä tai raskaalta vaan vapauttavalta ja helpolta. Hirvittävän yleistä se ei siinä vaiheessa vielä ollu ja sithän mä jo sairastuinkin syöpään ja se on taas ihan eri stoori se. Siinä kohtaa alko iso ratas myös heittämään niin pahasti, että sen jälkeen juuri muuta en olekaan tehnyt ku nauranu.

Olen aiemmin kirjottanu myös sinkkuäidin ei niin salaisista unelmista, kun käytännössä haaveilin nukkumisesta ja lämpimästä ateriasta. Monesti itse kiireellistin itseäni ollakseni jotain mitä kukaan ei voi olla, täydellinen. Epäonnistuin surkeasti. Olin niin armoton itselleni, että väitän sen stressitason olleen merkittävässä roolissa mun sairastumisen suhteen. Jonkun voi olla vaikea uskoa, ettei ne unelmat ollut päästä keksittyjä vaan ihan aitoja oikeita asioita joita en uskonut koskaan tapahtuvan enää mulle. Olisin ikuisesti onneton. 

Varsinainen käännekohta oli mun sairastuminen. Jos oli pakko sairastua, se ei olis voinut tapahtua parempaan aikaan. Kuolema pelotti niin paljon, että oli pakko etsiä positiivisia asioita vaikka sitten syövästä. Olis ollu eniten perseestä olla onneton ja kuolla vielä siihen päälle. 

Kun mä sitten en kuollutkaan ja kaikki alko näyttää vähän paremmalta mä tajusin vasta sen, että asiat joita monet pitää itsestäänselvyyksinä on mun muutaman vuoden takaisia unelmia ja nyt ne on totta! Mun unelmista oli yhtäkkiä tullu arkea. Sen unelmien täyttymyksen tunteen säilyttäminen onkin ollu temppu itsessään. 

"On kaksi tapaa elää: joko niin, että mikään ei ole ihmeellistä tai niin, että kaikki on ihmeellistä."

-Albert Einstein

Valitsin jälkimmäisen. Jossain joku nytkin haaveilee lämpimästä ateriasta samalla, kun minä ilolla ja antaumuksella mätän sellaista menemään. Joku haaveilee viini-illasta ystävien kanssa samalla, kun minä mietin, että kuinka monta viini-iltaa kehtaan pyytää vuorosuunnittelusta vapaaksi. Joku haaveilee siitä, että pääsisi lenkille samalla kun minä rikon jatkuvasti omia ennätyksiäni. Joku haaveilee juuri niistä Minna Parikan klassikkokengistä samalla, kun minä, kymmenen vuoden unelmoinnin jälkeen vedän sellaiset jalkaani ja lähden lounastamaan kaupungille parhaiden ystävieni kanssa. 

Epätoivon suosta olen viidessä vuodessa herännyt elämään unelmaani. Saan nauraa paljon ja äänekkäästi eikä koskaan enää tule mieleen, että se olisi väärin. Lapsillani ei ehkä ole enää isää, mutta niillä on ihan semi ok mutsi, joka on toistaiseksi pysynyt terveenä ja ne lapset on pysyneet kuta kuinkin järjissään, niin järjissään, kun se mun kanssa on mahdollista, kaikesta huolimatta. 

Meiltä usein kysytään "missä näet itsesi viiden vuoden päästä?". Ehkä joskus pitäis kysyä "missä olit viisi vuotta sitten ja olisitko sillon nähnyt tän?". En olis. En olis mitenkään nähnyt sitä, että saunon auringonlaskuun merellä ja tepastelen pelkässä kylpytakissa ravintolaan löylyjen jälkeen juomaan lasillisen viiniä.

Rakastakaa toisianne! ✌&💗

-S