Tässä on viime aikoina käyty menneisyyden kanssa niin veristä kädenvääntöä kuin se fyysisiltä vammoilta säästyen vain suinkin on mahdollista. Joutunut kohtaamaan omat pahimmat pelkonsa silmästä silmään, käymään läpi asioita joita en ole kahteenkymmeneen vuoteen sanonut ääneen. Niinhän ne asiat unohtuu ja haavat paranee? Puhutaan puhutaan, mutta lakataan sit vaan puhumasta niin ne unohtuu. Unohtuuhan ne, mutta vain kaivautuakseen kriittisellä hetkellä uudestaan esiin. Ehkä just kliseisesti sillon, kun vähiten osaat odottaa.
Oon elänyt menneessä hyvin erilaista elämää. Sillon se ei tuntunu kovin ihmeelliseltä, kadunko? En mä kadu. Ihmettelen lähinnä miten radikaalisti mieli voi muuttua. Olisinko voinut tehdä toisenlaisia valintoja? Tietenkin, kaikkihan me voidaan. Tähän taas se vanha ärsyttävä "en olis tämmönen jos olisin valinnut toisin". Enkä oliskaan.
Ehkä asioiden todella vaan täytyy tapahtua, jotta menneeseen on palattava. Vain sen verran, että ravistelee ne menneisyyden möröt harteiltaan. Antaa niille kunnolla kyytiä, eikä paluulippua. Ehkä asioiden täytyy tapahtua myös siksi, että huomataan keitä ne on ne sankarit, sellaiset sankarinaiset, jotka tosipaikan tullen tuo kakkua ja auringonkukkia. Keitä ne sankarinaiset on, joille voi yhtäkkiä 32-vuotiaana sanoa ääneen kaikki salaisuudet. Avata kaiken sen mitä on yrittänyt, tietoisesti ja tiedostamattaan, salata kaikki vuodet. Salata jotta ei tulisi leimatuksi, jotta ei tulisi hylätyksi, jotta ei tulisi haavoittuvaiseksi.
Ei ne menneisyyden mörököllit ihan yhdellä viini-illalla ole karkotettu, ei vielä kahdellakaan, mutta kun niiden kanssa on joutunut taas kohtaamisiin ja huomannut ettei niiden kanssa tarvitse enää jäädä tanssimaan, on niiden karkottaminen ehkä helpompaa. Voin vihdoin myöntää itselleni, että vääriä asioita on tullut tehtyä itse ja väärien tekojen kohteeksi olen myös joutunut. Karmako? En tiedä, mutta ainakaan kaikkeen en ole itse ollut syypää. Voin vihdoin katsoa peiliin ja sanoa "Satu, se ei ole sun vika."
Elämääni on aikuisena tullut lauma naisia, niitä naisen pahimpia vihollisia, joiden kanssa yhtäkkiä ei tarvitse kilpailla mistään. Ei tarvitse yrittää olla parempi, kauniimpi, hoikempi, viisaampi tai varakkaampi vaan voi olla ihan yhtä hölmö, rikkinäinen ja raunioina likaisessa tukassaan verkkarit jalassa kuin kaikki muutkin. Ja silti ne vaan on.
Menneisyyden mörököllit on edelleen tiukasti mun kintereillä. Jopa pakkomielteisesti yritän löytää vastauksia kysymyksiin joita en vielä välttämättä edes osaa esittää. Kysymyksiin joista osaan en koskaan saa vastausta ja on keksittävä keino miten sen tietämättömyyden tuskan kanssa pystyy elämään. Meillä kaikilla on menneisyys, ei siitä eroonkaan pääse, mutta ehkä nyt 32-vuotiaana on tullut aika käydä mennyt läpi, myöntää asiat itselle, lakata salailu ja peittely. Jos sen takia joku hylkää ja selkänsä kääntää niin sitä ei kannata pitkään surra.
Ympäripyöreetä liibalaabaa taas siitä miten "voi voi rankka menneisyys on koetellut minua". Sitä se on. Liikaa hyviä ihmisiä liitettäväksi, liikaa avoimia kysymyksiä joihin en itsekään osaa vastata, liikaa pelkoa vieläkin siitä, että sivulliset joutuu kärsimään minun tekemistä virheistä ja valinnoista. Pelkoa siitä, etteivät ihmiset vieläkään ymmärrä, että minun tekoni eivät ole yhtä kuin läheisteni tekoja. Siksi ympäripyöreys. Kysyjille vastataan, aina. Jotain.
Oon viime viikkoina itkenyt enemmän ku koskaan, pelännyt enemmän ku koskaan ja oppinut ehkä jollain tavalla luottamaan ja tukeutumaan toiseen tai toisiin ihmisiin tavalla jolla en koskaan. Mä tiedän, että kriisi tuo tullessaan aina jotain hyvääkin. Opettaa jotain. Se myös ottaa jotain. Vie mennessään jotain minkä ei tarvinnut enää jäädä. Toivottavasti tämä päällä oleva kriisi vie mennessään kaikki salaisuudet ja antaa sen myötä vähän kevyemmän taakan taas kannettavaksi. Ainakin se on selvää, että rakastan rakkaimpiani, jos mahdollista, entistäkin enemmän.
Rakastakaa tekin! ✌&💗
-S
Kommentit
Lähetä kommentti
Kerro...