"Kiitos hyvästä ja täsmällisestä kyydistä" sanoi random nuori nainen hymyillen poistuessaan junasta eräänä päivänä. Olin hetken aivan halolla päähän tunnelmissa, mutta sain sanottua "ole hyvä". Vaikka, mähän tein vaan työtäni. Sitä mistä mulle maksetaan. Kuljetan työvuoro-ohjeeseeni määrätyt junat turvallisesti ja mahdollisimman täsmällisesti paikasta a paikkaan b. Ehkä juuri siksi nämä kiitokset ei ole meidän ammatissa ihan arkipäivää. Me ollaan kasvottomia hahmoja siellä oven takana, itsestäänselvyyksiä, useimmat ihmiset ei meitä edes huomaa ja toiset eivät edes tajua että siellä on ihminen. Uskokaa tai älkää.
Kiitos, anteeksi ja ole hyvä pitäisi kuulua meidän jokaisen jokapäiväiseen sanastoon, mutta myös "olen ylpeä sinusta" saisi kaikua vähän useammin. Sanooko aikuiset juuri koskaan toisilleen tätä viimeksi mainittua? Kiitosta tulee käytettyä näistä useimmiten, mutta ollaan liian nöyriä sanomaan edes ole hyvä, kun meitä kiitetään jostain. Anteeksi osataan pyytää vaikka usein siihenkin kuuluu joku mutta. Ehdollistettu anteeksipyyntö on huonompi kuin ei anteeksipyyntöä lainkaan. Oikeutetaan vielä kerran omaa tekoa selittelemällä.
Käytöstavat ja toisen ihmisen huomioiminen tuntuu olevan hakusessa erityisesti oman ikäluokkani edustajilta. En suhtaudu someen hirvittävän vakavasti ja julkaisenkin paljon myös "real me" tyyppisiä kuvia. Silti on mielestäni käsittämätöntä, että kuntosaleilla ja pukuhuoneissa häpeilemättä otetaan peiliselfieitä joissa näkyy myös joku tuntematon, kuten vaikka tänään minä.
Touhu alkoi jo salin puolella, kun irvistelin menemään jumppapallon kanssa irti viimeisiä voimia hyvin piiloutuneista vatsalihaksistani. Erittäin hikisenä ja iloisessa jouluvärissäni laskeuduin (eli rysähdin lattialle) pallolta ja räps. Photo bombasin haluamattani erään minua ehkä muutaman vuoden nuoremman naisen kuvan. Salilla jossa käyn, on lukematon määrä hyvin monella eri kielellä ja kuvitettuna julisteita, joilla pyydetään salirauhaa kaikille. Tämä tarkoittaa myös valitettavasti, ei peiliselfieille. Näkisin, että säännössä on joustovaraa jos sali/pukuhuone on tyhjä. Ilmeisesti ei ollut mennyt perille ja pukuhuoneessa olimmekin tyllerön kanssa sitten taas samaan aikaan. Minä mussuttamassa maapähkinävoikeksiäni henkihieverissä ja tämä hädin tuskin kroppansa lämpöiseksi saanut nainen peilin edessä ottamassa selfieitä. Peilissä lappu kuvineen, ETHÄN KUVAA TÄÄLLÄ! Ajattelin ystävällisesti kysyä, että eikö tämä nainen ole huomannut näitä kaikkia lappuja. Sain vastaukseksi, että on kyllä, ja aikookin rajata minut pois kuvasta. En voi käsittää. Jäin keksini kanssa sanattomana istumaan, kun tämä lady paineli jo ulos.
Ei sana on osalle ihmisistä hyvin hankala. Toiset ei osaa sanoa sitä ja toisten on sitä mahdoton ymmärtää. Tämä jälkimmäinen, omaan napaan tuijottelijoiden joukko saa mulla verenpaineen tappiin. Oli kyse treffikutsusta tai pienen pienestä palveluksesta, ei on jumalauta ei eikä sitä tarvitse selitellä sen enempää. Jos siitä vastapuoli sitten loukkaantuu niin se olkoon vastaanottajan vastuulla. Tuo toinen joukkio taas, joka ei saa sanottua sitä kaksikirjaimista sanaa, toisinaan keksii sitten toinen toistaan ihmeellisempiä tekosyitä ja selityksiä, lupailee että juu onnistuu ensi viikolla, mutta sitten onkin kissa ripulissa tai tapahtuu jotain todella odottamatonta. Ei on ei. Sano se äläkä selitä. Ja ennen kaikkea, ymmärrä se äläkä jankuta.
Minussa on helppo herättää vastareaktioita ja näinkin rauhaa rakastavana ihmisenä oikeista naruista vetelemällä minussa saa hyvin radikaalit tunteet heräämään helpollakin. Kuten eräs betoniauton kuljettaja viime viikolla. Minä olin tehnyt virheen ja minä olin väärässä. Se ei ollut edes minulle epäselvää missään kohtaa. Pysäköin autoni, en nyt ihan tarkkaan katsonut, mutta arviolta kuudeksi minuutiksi paikalle, joka oli tarkoitettu isoille ajoneuvoille. Tein sen, koska siinä oli vieressä vielä yksi isojen paikka tyhjillään ja pidin jokseenkin mahdottomuutena, että juuri sillä hetkellä kun käyn pakettiautomaatilla, siihen tulisi kaksin kappalein isoja autoja. Eikä tullutkaan. Kävelin autolleni takaisin ja samaan aikaan kun avasin omastani kuskin oven avautui kuskin ovi myös paikalle pyyhältäneestä betoniautosta ja ilmoille kajahti "vie ruma lehmä se romus vittuun siitä". Käsirysy ei ollut kaukana ja jos olisin ollut mies, betonipena olisi varmasti lyönyt sen sijaan, että tyytyi nimittelemään minua rumaksi lehmäksi ja epäili että olen niin ruma ja lihava etten osaa liikennemerkkejä. No, minähän sen virheen tein.
Töissä meillä on hyvin vahva tervehtimisen kulttuuri ja noudatan sitä myös vapaalla. Sen voi päätellä esimerkiksi siitä, että moikkailen toisinaan tuttujen lisäksi myös vastaan ajavaa poliisia tai Itäväylällä metroille. Sekopäisyydeksikin tätä voisi kutsua.
Itse moikkaan aina. Oli kyseessä sitten kiva kaveri tai suurin inhokki. Kuuluu mielestäni hyviin käytöstapoihin. Jos et joskus ole nähnyt minun moikkaavan, johtuu se yksinkertaisesti siitä etten ole nähnyt tai tunnistanut, eli sama asia. Moikkaamattomuudella on toisille suuri merkitys ja sitä käytetään mielenosoituksellisesti silloin, kun halutaan kertoa vastapuolelle, että olet tehnyt jotain väärää. Ymmärrän tämänkaltaisen toimintamallin teineillä, jotka vielä harjoittelee sosiaalisia taitoja, mutta aikuisella pidän tämänkaltaista käyttäytymistä pelkästään naurettavana. Jos siis et moikkaa mua vaikka mä moikkaan sua ja alan nauramaan, johtuu se siitä, että pidän murjottamista naurettavana.
Tästä päästäänkin sujuvasti viimeiseen kappaleeseen, murjottamiseen. Murjottaminen on mielestäni yksi pahimmista henkisen väkivallan muodoista. Pelkkä moikkaamattomuus on naurettavaa, mutta läheisissä ihmissuhteissa murjottaminen on sietämätöntä. Parisuhteissa, perhesuhteissa, ystävyyssuhteissa ja missä tahansa suhteissa täytyy voida puhua avoimesti asioista eikä murjottaminen kuulu avoimeen kanssakäymiseen. Jälleen, lapsilta ja nuorilta tämä on mahdollista hyväksyä, mutta meidän kuuluu heille opettaa, että tapoja ilmaista pettymyksensä on parempiakin. Murjottava läheinen on raskas eikä murjottaminen voi murjottajankaan mielestä kivaa olla.
Vaivun taas takaisin omaan täydelliseen mielikuvitusmaailmaani, jossa oman ikäluokkani edustajat ja kaikkien ikäluokkien edustajat osaavat edes alkeelliset käytöstavat. Opettakaamme lapsillemme sen ikuisen nöyryyden ja kursailun kulttuurin sijaan vankkumatonta itsevarmuutta, jotta he pystyvät olemaan ystävällisiä myös kanssakulkijoita kohtaan, eikä oman erinomaisuuden pönkittämiseksi tarvitse käyttäytyä kusipäisesti. Ja kyllä, käyttäydyin itse kusipäisesti pysäköidessäni väärin ja sen sijaan, että olisin pyytänyt sitä anteeksi, selittelin. Tai teille selittelin, betonipenan kanssa pelkästään provosoiduin ja alennuin samalle tasolle. Ongelmaa ei kuitenkaan oikeasti ollut eikä vahinkoa tapahtunut. Hetkellisesti loin omahyväisesti itselleni joustavat säännöt, koska joustava ei katkea.
Rakastakaa toisianne! ✌&❤
-S
Kiitos, anteeksi ja ole hyvä pitäisi kuulua meidän jokaisen jokapäiväiseen sanastoon, mutta myös "olen ylpeä sinusta" saisi kaikua vähän useammin. Sanooko aikuiset juuri koskaan toisilleen tätä viimeksi mainittua? Kiitosta tulee käytettyä näistä useimmiten, mutta ollaan liian nöyriä sanomaan edes ole hyvä, kun meitä kiitetään jostain. Anteeksi osataan pyytää vaikka usein siihenkin kuuluu joku mutta. Ehdollistettu anteeksipyyntö on huonompi kuin ei anteeksipyyntöä lainkaan. Oikeutetaan vielä kerran omaa tekoa selittelemällä.
Käytöstavat ja toisen ihmisen huomioiminen tuntuu olevan hakusessa erityisesti oman ikäluokkani edustajilta. En suhtaudu someen hirvittävän vakavasti ja julkaisenkin paljon myös "real me" tyyppisiä kuvia. Silti on mielestäni käsittämätöntä, että kuntosaleilla ja pukuhuoneissa häpeilemättä otetaan peiliselfieitä joissa näkyy myös joku tuntematon, kuten vaikka tänään minä.
Touhu alkoi jo salin puolella, kun irvistelin menemään jumppapallon kanssa irti viimeisiä voimia hyvin piiloutuneista vatsalihaksistani. Erittäin hikisenä ja iloisessa jouluvärissäni laskeuduin (eli rysähdin lattialle) pallolta ja räps. Photo bombasin haluamattani erään minua ehkä muutaman vuoden nuoremman naisen kuvan. Salilla jossa käyn, on lukematon määrä hyvin monella eri kielellä ja kuvitettuna julisteita, joilla pyydetään salirauhaa kaikille. Tämä tarkoittaa myös valitettavasti, ei peiliselfieille. Näkisin, että säännössä on joustovaraa jos sali/pukuhuone on tyhjä. Ilmeisesti ei ollut mennyt perille ja pukuhuoneessa olimmekin tyllerön kanssa sitten taas samaan aikaan. Minä mussuttamassa maapähkinävoikeksiäni henkihieverissä ja tämä hädin tuskin kroppansa lämpöiseksi saanut nainen peilin edessä ottamassa selfieitä. Peilissä lappu kuvineen, ETHÄN KUVAA TÄÄLLÄ! Ajattelin ystävällisesti kysyä, että eikö tämä nainen ole huomannut näitä kaikkia lappuja. Sain vastaukseksi, että on kyllä, ja aikookin rajata minut pois kuvasta. En voi käsittää. Jäin keksini kanssa sanattomana istumaan, kun tämä lady paineli jo ulos.
Ei sana on osalle ihmisistä hyvin hankala. Toiset ei osaa sanoa sitä ja toisten on sitä mahdoton ymmärtää. Tämä jälkimmäinen, omaan napaan tuijottelijoiden joukko saa mulla verenpaineen tappiin. Oli kyse treffikutsusta tai pienen pienestä palveluksesta, ei on jumalauta ei eikä sitä tarvitse selitellä sen enempää. Jos siitä vastapuoli sitten loukkaantuu niin se olkoon vastaanottajan vastuulla. Tuo toinen joukkio taas, joka ei saa sanottua sitä kaksikirjaimista sanaa, toisinaan keksii sitten toinen toistaan ihmeellisempiä tekosyitä ja selityksiä, lupailee että juu onnistuu ensi viikolla, mutta sitten onkin kissa ripulissa tai tapahtuu jotain todella odottamatonta. Ei on ei. Sano se äläkä selitä. Ja ennen kaikkea, ymmärrä se äläkä jankuta.
Minussa on helppo herättää vastareaktioita ja näinkin rauhaa rakastavana ihmisenä oikeista naruista vetelemällä minussa saa hyvin radikaalit tunteet heräämään helpollakin. Kuten eräs betoniauton kuljettaja viime viikolla. Minä olin tehnyt virheen ja minä olin väärässä. Se ei ollut edes minulle epäselvää missään kohtaa. Pysäköin autoni, en nyt ihan tarkkaan katsonut, mutta arviolta kuudeksi minuutiksi paikalle, joka oli tarkoitettu isoille ajoneuvoille. Tein sen, koska siinä oli vieressä vielä yksi isojen paikka tyhjillään ja pidin jokseenkin mahdottomuutena, että juuri sillä hetkellä kun käyn pakettiautomaatilla, siihen tulisi kaksin kappalein isoja autoja. Eikä tullutkaan. Kävelin autolleni takaisin ja samaan aikaan kun avasin omastani kuskin oven avautui kuskin ovi myös paikalle pyyhältäneestä betoniautosta ja ilmoille kajahti "vie ruma lehmä se romus vittuun siitä". Käsirysy ei ollut kaukana ja jos olisin ollut mies, betonipena olisi varmasti lyönyt sen sijaan, että tyytyi nimittelemään minua rumaksi lehmäksi ja epäili että olen niin ruma ja lihava etten osaa liikennemerkkejä. No, minähän sen virheen tein.
Töissä meillä on hyvin vahva tervehtimisen kulttuuri ja noudatan sitä myös vapaalla. Sen voi päätellä esimerkiksi siitä, että moikkailen toisinaan tuttujen lisäksi myös vastaan ajavaa poliisia tai Itäväylällä metroille. Sekopäisyydeksikin tätä voisi kutsua.
Itse moikkaan aina. Oli kyseessä sitten kiva kaveri tai suurin inhokki. Kuuluu mielestäni hyviin käytöstapoihin. Jos et joskus ole nähnyt minun moikkaavan, johtuu se yksinkertaisesti siitä etten ole nähnyt tai tunnistanut, eli sama asia. Moikkaamattomuudella on toisille suuri merkitys ja sitä käytetään mielenosoituksellisesti silloin, kun halutaan kertoa vastapuolelle, että olet tehnyt jotain väärää. Ymmärrän tämänkaltaisen toimintamallin teineillä, jotka vielä harjoittelee sosiaalisia taitoja, mutta aikuisella pidän tämänkaltaista käyttäytymistä pelkästään naurettavana. Jos siis et moikkaa mua vaikka mä moikkaan sua ja alan nauramaan, johtuu se siitä, että pidän murjottamista naurettavana.
Tästä päästäänkin sujuvasti viimeiseen kappaleeseen, murjottamiseen. Murjottaminen on mielestäni yksi pahimmista henkisen väkivallan muodoista. Pelkkä moikkaamattomuus on naurettavaa, mutta läheisissä ihmissuhteissa murjottaminen on sietämätöntä. Parisuhteissa, perhesuhteissa, ystävyyssuhteissa ja missä tahansa suhteissa täytyy voida puhua avoimesti asioista eikä murjottaminen kuulu avoimeen kanssakäymiseen. Jälleen, lapsilta ja nuorilta tämä on mahdollista hyväksyä, mutta meidän kuuluu heille opettaa, että tapoja ilmaista pettymyksensä on parempiakin. Murjottava läheinen on raskas eikä murjottaminen voi murjottajankaan mielestä kivaa olla.
Vaivun taas takaisin omaan täydelliseen mielikuvitusmaailmaani, jossa oman ikäluokkani edustajat ja kaikkien ikäluokkien edustajat osaavat edes alkeelliset käytöstavat. Opettakaamme lapsillemme sen ikuisen nöyryyden ja kursailun kulttuurin sijaan vankkumatonta itsevarmuutta, jotta he pystyvät olemaan ystävällisiä myös kanssakulkijoita kohtaan, eikä oman erinomaisuuden pönkittämiseksi tarvitse käyttäytyä kusipäisesti. Ja kyllä, käyttäydyin itse kusipäisesti pysäköidessäni väärin ja sen sijaan, että olisin pyytänyt sitä anteeksi, selittelin. Tai teille selittelin, betonipenan kanssa pelkästään provosoiduin ja alennuin samalle tasolle. Ongelmaa ei kuitenkaan oikeasti ollut eikä vahinkoa tapahtunut. Hetkellisesti loin omahyväisesti itselleni joustavat säännöt, koska joustava ei katkea.
Rakastakaa toisianne! ✌&❤
-S
Kommentit
Lähetä kommentti
Kerro...