Nykyään kun on "jo" yli kolmekymmentä, on ulkopuolistenkin mielestä ihan "normaalia" kun on lapsi tai lapsia. Kun saa lapsen 18-vuotiaana, SAA, ei oo kaikille ihan selvää miten elämä siitä etenee. Mä sain lapsen 18-vuotiaana. Toivotun, halutun, rakastetun, täydellisen tyttövauvan. Kaikki pitää päivänselvänä sitä, että tuon ikäinen äiti on tullut äidiksi vahingossa, eikä ainakaan tule siinä hommassa pärjäämään. Pärjääminen jääköön lasten itsensä myöhemmin arvioitavaksi, mutta vahingossa mä en äidiksi ole tullut. Vaikka tuli vähemmän käytyä kouluja niin sen mä kyllä tiesin, kuinka lapset saa alkunsa.
Toinen asia mikä on kaikille päivänselvää on se, että saadessaan lapsen 18-vuotiaana on koko oma elämä pilalla. Et pääse ainakaan 18-vuoteen mihinkään etkä voi tehdä mitään ja kaikki on yhtä ripulia, oksennusta, räkää ja huutoa. En missään nimessä suosittele lasten hankkimista ennen kuin elämän perusasiat on kunnossa ja oma murrosikä on ohi, korostan, en missään nimessä. Jos olisin 17-vuotiaana tiennyt sen mitä tiedän nyt, mulla ei olis yhtään lasta. Eikä tulis. Rakastan näitä olemassa olevia kuitenkin sydäntä raastavalla tavalla.
No mistä mä sitten jäin paitsi kun sain lapsen 18-vuotiaana? Mä en itse osaa tähän vastata. Ei tule mieleen sellaista yksittäistä asiaa mitä en olisi saanut tehdä, nähdä ja kokea nimenomaan siksi että mulla oli pieni lapsi. Olihan sillä lapsella isäkin, ei mun tarvinnut sitä 24/7 hoitaa. Ja mummit sekä vaarit. En mä mihinkään ansaan tai vankilaan joutunut. Mulla oli myös ystäviä, joilla oli pieniä lapsia. En ollut yksin. Baareissa kävin ihan sujuvasti jo 14-vuotiaana niin ei siinäkään mitään hohtoa enää 18-vuotiaana ollut.
Neljä ja puoli vuotta myöhemmin syntyi suuri ja mahtava poikavauva. Välissä menetin raskauden hyvin varhaisessa vaiheessa kaksi. Tämä vauva toi suuren huolen ja murheen tullessaan. Täydellinen oli ja on silti hänkin.
En ihan ikäloppu ollut vielä tuolloinkaan. Se oli silti täydellinen hetki saada toinen lapsi. Toinen mulle, neljäs isälle. Molemmille viimeinen.
Kun on saanut lapsia nuorena on todennäköisesti ollut ja on vireystilaltaan lasten eri kehitysvaiheissa vähän terhakkaampi kuin varttuneemmalla iällä lisääntyneet. Tämäkään ei tietenkään ole mikään joko tai asia, fysiologisesti usein 35-vuotias on eri sarjassa kuin 18-vuotias. Toisaalta taas kun katselen kuntosalilla ympärilleni, moni 65-vuotias on paremmassa tikissä kuin minä.
Lasten kanssa fysiikkaa tarvitaan. Raskaana oleminen, synnyttäminen, valvominen ja näiden jälkeen kiihtyvää tahtia ensin fyysisesti ja sitten henkisesti perässä pysyminen ei ole lasten leikkiä. Yritän kaikin käytettävissä olevin keinoin pysyä näiden kahden perässä, kohtalaisesti kai pysynkin. Valvottua tulee työn kylkiäisenä, mutta muuten en varmaan selviytyis mistään vauva- tai taaperovaiheesta enää.
Näkisin myös, että kun oma teini-ikä on vielä kristallin kirkkaana mielessä, on helpompi ymmärtää omaa teiniä. Sitähän ne kuitenkin pääasiassa kaipaa. Ymmärrystä, rakkautta ja niitä kuuluisia rajoja.
Mä olen nippa nappa nelikymppinen kun mun molemmat lapset on täysi-ikäisiä ja näin ollen enimmälti vastaavat itsenäisesti itsestään. Äidin, eli minun, suosiollisella avustuksella tietenkin, mutta silloin ei tarvitse ihan joka kerta enää mummille soittaa jos haluaa lähteä ilman lapsia pummilla Tallinnaan tai pikkujoulut venähtää.
Nelikymppinen. Eli ei mitään. Nelikymppinen voi tehdä vielä mitä vaan. Kiinnostuksen kohteet on toki (toivottavasti) siitä 18-vuotiaasta vähän muuttunut. Naurattaa, kun ei siitä ole kovin kauaa kun vielä ajattelin, että elämä päättyy kolmekymppisenä. Nyt ei tunnu neljäkymmentäkään enää miltään.
Lapsen kaikissa ikäkausissa on omat haasteet. Aina uuden ajan alkaessa koittaa vanhemmille uusi mahdollisuus kokea itsensä surkeimmaksi epäonnistujaksi ikinä ja jokaisen vaiheen jälkeen on myös mahdollisuus taputtaa itseään olalle ja sanoa "Hyvinhän se meni. Selvittiin saatana!", kunnes taas tulee jotain ja joudut miettimään, tuliko sitä koskaan mitään sille lapselle edes opetettua.
Kuten jo aiemmin painotin, en missään nimessä suosittele kenellekään vanhemmaksi ryhtymistä 18-vuotiaana enkä etenkään aiemmin. Mahdollisuudet selviytyä henkisesti, sosiaalisesti, taloudellisesti ja yhteiskuntakelpoisesti on heikommat mitä nuorempana hommaan ryhtyy. Varsinkin jos turvaverkot on kehnot. Minä itse en silti koe, että mistään olisin joutunut luopumaan siksi, että sain lapsen jota halusin. Onneksi sain sen myös silloin kun halusin.
Rakastakaa toisianne! ✌&❤
-S
Kommentit
Lähetä kommentti
Kerro...