Oon ollu enemmän tai vähemmän sinkkuna siitä asti ku
Tinder on tullu Suomeen ja kuvathan mulla on ollu keräyksessä tietysti siitä
asti ja onnekkaimmat on nähny ne kaikki somessa, esittelyteksti on kuitenki puuttunu. No nyt on sekin.
”Jos koet olevasi sopuisassa suhteessa aamuun asti bailaavaa rattopoikaa ja täydellistä perheenisää, niin mussa on sulle horo ja queen balanssissa.
Ulkonäkö on sivuseikka jos saat mut nauramaan ja sulla on vakituinen työpaikka. Itse en bikini fitneksessä kisaa enkä missikisoissa kruunusijoista taistele, vaikka liikunta onkin lähellä sydäntä ja toisinaan tykkään tyttöillä irtoripsillä ja muilla turhakkeilla.
Nalkuttaminen ei oo mun juttu ja jos kaipaat äitihahmoa niin skip. Kaks lasta riittää mulle ja toivottavasti säkin olet tavalla tai toisella asian itsesi kanssa järjestänyt nimittäin mun biologinen kello meni rikki reilu 8vuotta sitten.
Sen verran alkaa olemaan kilsoja mittarissa, että pelkkä Netflix&chill ei nappaa, mutta hääkellojen kilinäkään ei pidä öisin hereillä.
Rehellisyys ja avoimuus maan perii, itsevarmuus on miehen tärkein ominaisuus.
Ujon kuoren alla oon ehkä parasta mitä sulle voi koskaan tapahtua.”
Harmi että tietäjät tiesi tämän olevan liian pitkä. Ei vieläkään Tinderiä minulle.
Mä oon ehkä maailman huonoin tutustumaan uusiin ihmisiin. En osaa puhua päivän polttavista puheenaiheista. Politiikkaa en ymmärrä vähääkään enkä usko kaipaavani (huom romanttisessa mielessä) miestä, jonka kanssa voi hehkuttaa balettia tai hot joogaa.
Ehkä ujo ei ole se oikea termi millä mua voi kuvata (todellakaan), ehkä varautunut olis parempi. Isossa porukassa oon aina esillä ja aina äänessä. Kahden kesken, tuntemattoman kanssa, en vaan osaa puhua mitään. Vastaan sujuvasti jos kysytään mutta ite en osaa viedä keskustelua eteenpäin. Miten se tehdään? Kerro mulle! ”Moi. Mikä sun lempiväri on?”
Onks jotain kursseja tähän? Jotain muuta ku vuosien terapia jossain punavuorelaisen jugendtalon huoneistoon rakennetussa, kirkasvalolampuilla ja viherseinillä täytetyn toimiston nahkaisessa nojatuolissa.
Ei terapiassakaan mitään väärää oo, mutta mitä? Mä meen sinne "Moi, mä oon Satu, en osaa puhua miehille järkeviä asioita." Sit se terapeutti, nainen jolla on pääkallon muotoja nuoleva luotisuora vaalee tukka ja skottiruutunen jakkupuku, kyselee multa mun lapsuudesta ja entisistä parisuhteista. Sori mutta, ei kuulosta omalta.
"Ei kai kukaan järkevä mies uskalla sua lähestyä kun sun ympärillä pörrää aina vähintään kymmenen korstoa!" sanoi mun pitkäaikasin ystävä. Tässä voi olla perää. Valtaosa mun rakkaimmista ystävistä on miehiä, mutta mä oon aina kuitenki luullu että se toisten saman sukupuolisten ihmisten läsnäolo on enemmänkin naisten ongelma?
"Rakkaus tulee kun vähiten sitä osaat odottaa" tai "Rakkaus kyllä löytää sut kun olet valmis". Ok. Sovitaan niin.
25-vuotiaana mä sanoin mun kaverille aika tarkalleen näin "Oon 25 vuotias kahden alle kouluikäisen lapsen avioeronnut lähivanhempi, aika valttikortteja sinkkumarkkinoilla!". Nyt mä voisin sanoa "Oon yli kolmekymppinen, kahden kouluikäisen lapsen yksinhuoltaja, jolla on eriparitissit eikä mulla ole ollut vuosikausiin järkevää parisuhdetta, en osaa puhua ihmisille tutustumisvaiheessa ja ainiin, ei mulla ole koskaan aikaakaan kun olen joko töissä, nukkumassa tai jonkun harrastuksessa." No okei, rehellisyyden nimissä vois lisätä myös sen että saatan olla myös "pikku viineissä" jos en ole kiinni näissä aiemmin mainituissa.
Summa summarum, antaa olla. Hankalaa ja aikaa vievää. Sillä aikaa, kun minä virun täällä itä Helsingin Carriena niin...
Rakastakaa toisianne! ✌&💗
-S
PS. Kaverin puolesta kyselijät voi laittaa deeämmää vaikka Instassa 😝
”Jos koet olevasi sopuisassa suhteessa aamuun asti bailaavaa rattopoikaa ja täydellistä perheenisää, niin mussa on sulle horo ja queen balanssissa.
Ulkonäkö on sivuseikka jos saat mut nauramaan ja sulla on vakituinen työpaikka. Itse en bikini fitneksessä kisaa enkä missikisoissa kruunusijoista taistele, vaikka liikunta onkin lähellä sydäntä ja toisinaan tykkään tyttöillä irtoripsillä ja muilla turhakkeilla.
Nalkuttaminen ei oo mun juttu ja jos kaipaat äitihahmoa niin skip. Kaks lasta riittää mulle ja toivottavasti säkin olet tavalla tai toisella asian itsesi kanssa järjestänyt nimittäin mun biologinen kello meni rikki reilu 8vuotta sitten.
Sen verran alkaa olemaan kilsoja mittarissa, että pelkkä Netflix&chill ei nappaa, mutta hääkellojen kilinäkään ei pidä öisin hereillä.
Rehellisyys ja avoimuus maan perii, itsevarmuus on miehen tärkein ominaisuus.
Ujon kuoren alla oon ehkä parasta mitä sulle voi koskaan tapahtua.”
Harmi että tietäjät tiesi tämän olevan liian pitkä. Ei vieläkään Tinderiä minulle.
Mä oon ehkä maailman huonoin tutustumaan uusiin ihmisiin. En osaa puhua päivän polttavista puheenaiheista. Politiikkaa en ymmärrä vähääkään enkä usko kaipaavani (huom romanttisessa mielessä) miestä, jonka kanssa voi hehkuttaa balettia tai hot joogaa.
Ehkä ujo ei ole se oikea termi millä mua voi kuvata (todellakaan), ehkä varautunut olis parempi. Isossa porukassa oon aina esillä ja aina äänessä. Kahden kesken, tuntemattoman kanssa, en vaan osaa puhua mitään. Vastaan sujuvasti jos kysytään mutta ite en osaa viedä keskustelua eteenpäin. Miten se tehdään? Kerro mulle! ”Moi. Mikä sun lempiväri on?”
Onks jotain kursseja tähän? Jotain muuta ku vuosien terapia jossain punavuorelaisen jugendtalon huoneistoon rakennetussa, kirkasvalolampuilla ja viherseinillä täytetyn toimiston nahkaisessa nojatuolissa.
Ei terapiassakaan mitään väärää oo, mutta mitä? Mä meen sinne "Moi, mä oon Satu, en osaa puhua miehille järkeviä asioita." Sit se terapeutti, nainen jolla on pääkallon muotoja nuoleva luotisuora vaalee tukka ja skottiruutunen jakkupuku, kyselee multa mun lapsuudesta ja entisistä parisuhteista. Sori mutta, ei kuulosta omalta.
"Ei kai kukaan järkevä mies uskalla sua lähestyä kun sun ympärillä pörrää aina vähintään kymmenen korstoa!" sanoi mun pitkäaikasin ystävä. Tässä voi olla perää. Valtaosa mun rakkaimmista ystävistä on miehiä, mutta mä oon aina kuitenki luullu että se toisten saman sukupuolisten ihmisten läsnäolo on enemmänkin naisten ongelma?
"Rakkaus tulee kun vähiten sitä osaat odottaa" tai "Rakkaus kyllä löytää sut kun olet valmis". Ok. Sovitaan niin.
25-vuotiaana mä sanoin mun kaverille aika tarkalleen näin "Oon 25 vuotias kahden alle kouluikäisen lapsen avioeronnut lähivanhempi, aika valttikortteja sinkkumarkkinoilla!". Nyt mä voisin sanoa "Oon yli kolmekymppinen, kahden kouluikäisen lapsen yksinhuoltaja, jolla on eriparitissit eikä mulla ole ollut vuosikausiin järkevää parisuhdetta, en osaa puhua ihmisille tutustumisvaiheessa ja ainiin, ei mulla ole koskaan aikaakaan kun olen joko töissä, nukkumassa tai jonkun harrastuksessa." No okei, rehellisyyden nimissä vois lisätä myös sen että saatan olla myös "pikku viineissä" jos en ole kiinni näissä aiemmin mainituissa.
Summa summarum, antaa olla. Hankalaa ja aikaa vievää. Sillä aikaa, kun minä virun täällä itä Helsingin Carriena niin...
Rakastakaa toisianne! ✌&💗
-S
PS. Kaverin puolesta kyselijät voi laittaa deeämmää vaikka Instassa 😝
Kommentit
Lähetä kommentti
Kerro...