Mä
jäin yksinhuoltajaksi kesällä 2015, heinäkuun kahdeksas päivä noin klo 14, kun
mun lasten isä yhtäkkiä kuoli. Se oli mun elämän toiseksi kamalin päivä.
Hautajaiset oli karmein.
Kun alun järkytyksestä oli selvitty ja oli aika palata arkeen, oli se aikamoista. Pissis oli yhdeksän ja Päällikkö neljä. Mä olin vasta valmistunut uuteen ammattiin ja sen takia heittovuorossa. Tarkoitti lyhykäisyydessään sitä, että seuraavan päivän työ ilmoitettiin edellisenä arkipäivänä klo17 mennessä tekstiviestillä. Kuulostaa kenen tahansa korvaan aika mahdottomalta. Entäs sitten, kun lapsen hoitovuorot pitäisi ilmottaa hoitopaikkaan edellisen viikon tiistaina klo16 mennessä. Aivan mahdoton yhtälö. Tästäkin ajan mittaan sitten selvittiin.
Muistan kuinka mun suurin haave oli se, että lapset sais nukkua yönsä kotona ja mä saisin aamulla lähteä yksin töihin. Mun ei tarvitsis viedä lapsia yöksi mihinkään eikä varsinkaan repiä lasta ylös aamuneljältä ja kiikuttaa väsynyttä ja itkuista lasta hoitoon. Haaveilin myös jatkuvasti nukkumisesta. Silloisessa elämäntilanteessa se näytteli sivuroolia ja sen kyllä huomasi. Lopulta pitkäkestoisen nukkumattomuuden seuraamukset oli kauaskantoiset.
Mä haaveilin myös omasta harrastuksesta. Että saisin mennä ilman sen kummempia ponnisteluja yksin tekemään jotain.
Unelmoin yksin kaupassa käymisestä ja siitä, että voisin vaan mennä kaverin luokse kylään ilman, että tarvitsee pakottaa ketään mukaan. Haaveilin siitä, että olis voimia liikkua tai ihan vaan mahdollisuus maata hiljaa paikallaan katsoen vaikka jotain typerää TV ohjelmaa. Meni pitkä aika kun en yksinkertaisesti ehtinyt katsomaan TV:tä lainkaan. Ei kuulosta kovin tärkeeltä, eikä olekaan. Sillon oli.
Muistan päiviä kun heräsin 4.00, menin pysähtymättä ilta kymppiin ja seuraavana päivänä sama setti.
Itkin usein ja paljon. Omaa riittämättömyyttäni, ajan riittämättömyyttä ja lasten tuskaa.
Samoihin aikoihin lasten isän kuoleman kanssa mun äiti jäi sairaseläkkeelle. Niin kamalalta kuin se kuulostaakin, se oli mun pelastus. Mun äiti autto aina kun kehtas pyytää ja pakkohan se oli pyytää, että pääsee töihin ja pystyy yksin elättämään perheensä.
Mun työpaikka on myös ollu mulle turvapaikka. Paikka missä ei tartte eikä voi soveltaa. Asiat tehdään tietyllä tavalla ja joku muu kertoo mulle missä mun pitää olla ja mitä mun pitää tehdä. Paikka jossa saan olla yksin ja hiljaa. Paikka jossa tapaan aikuisia ihmisiä ja paikka jossa ehdin juoda kahvini lämpöisenä ja syömään täysipainoisen aterian. Paikka jossa aina oli joku joka sai mut nauramaan niin että vatsaan sattuu.
Nyt, yli neljä vuotta kriisin jälkeen kaikki nämä mainitut haaveet on toteutunu ja tilalle on tullu uusia. Näistä entisistä haaveista on tullu arkipäiväisiä asioita joista pidän kynsin hampain kiinni. Työpaikka on edelleen tärkeä ja yksi suurimmista kiitollisuuden aiheista, mutta sentään saan jo kotonakin juoda kahvini lämpösenä ja aikaa yleisesti ottaen on. Töissä tapaan edelleen ne tyypit, jotka saa mut nauramaan niin että vatsaan sattuu.
Aikaa on perheen lisäksi omille harrastuksille ja elämän suolalle, ystäville. Uusille ja vanhoille. Just nyt mun elämässä on kaikki tosi hyvin.
Haaveet on tänä päivänä aika materialistisia, mutta toki haaveilen myös siitä romanttisesta rakkaudesta kun kaikenlainen muu rakkaus jo on. Haaveilen matkustamisesta, yhdestä tietystä käsilaukusta, uimakoulusta, tanssikurssista, uudesta kämpästä, brunssista manskulla, uusista tisseistä (koska vanhat yritti tappaa mut ☝️) ja monista muista asioista jotka tiedän, että mä pystyn toteuttamaan.
Siks just elämä maistuu nyt ehkä paremmalta ku koskaan. Haaveet ei lannista vaan haaveilu on ihanaa kun tietää, että töitä tekemällä ne haaveet on mahdollista toteuttaa eikä ne jää vaan haaveiksi.
Tietysti haaveilen ennen kaikkea siitä, että saisin elää terveenä vielä pitkään, kun elämä nyt kerta on näin mahtavaa.
Rakastakaa toisianne! ✌️&❤️
-S
Kun alun järkytyksestä oli selvitty ja oli aika palata arkeen, oli se aikamoista. Pissis oli yhdeksän ja Päällikkö neljä. Mä olin vasta valmistunut uuteen ammattiin ja sen takia heittovuorossa. Tarkoitti lyhykäisyydessään sitä, että seuraavan päivän työ ilmoitettiin edellisenä arkipäivänä klo17 mennessä tekstiviestillä. Kuulostaa kenen tahansa korvaan aika mahdottomalta. Entäs sitten, kun lapsen hoitovuorot pitäisi ilmottaa hoitopaikkaan edellisen viikon tiistaina klo16 mennessä. Aivan mahdoton yhtälö. Tästäkin ajan mittaan sitten selvittiin.
Muistan kuinka mun suurin haave oli se, että lapset sais nukkua yönsä kotona ja mä saisin aamulla lähteä yksin töihin. Mun ei tarvitsis viedä lapsia yöksi mihinkään eikä varsinkaan repiä lasta ylös aamuneljältä ja kiikuttaa väsynyttä ja itkuista lasta hoitoon. Haaveilin myös jatkuvasti nukkumisesta. Silloisessa elämäntilanteessa se näytteli sivuroolia ja sen kyllä huomasi. Lopulta pitkäkestoisen nukkumattomuuden seuraamukset oli kauaskantoiset.
Mä haaveilin myös omasta harrastuksesta. Että saisin mennä ilman sen kummempia ponnisteluja yksin tekemään jotain.
Unelmoin yksin kaupassa käymisestä ja siitä, että voisin vaan mennä kaverin luokse kylään ilman, että tarvitsee pakottaa ketään mukaan. Haaveilin siitä, että olis voimia liikkua tai ihan vaan mahdollisuus maata hiljaa paikallaan katsoen vaikka jotain typerää TV ohjelmaa. Meni pitkä aika kun en yksinkertaisesti ehtinyt katsomaan TV:tä lainkaan. Ei kuulosta kovin tärkeeltä, eikä olekaan. Sillon oli.
Muistan päiviä kun heräsin 4.00, menin pysähtymättä ilta kymppiin ja seuraavana päivänä sama setti.
Itkin usein ja paljon. Omaa riittämättömyyttäni, ajan riittämättömyyttä ja lasten tuskaa.
Samoihin aikoihin lasten isän kuoleman kanssa mun äiti jäi sairaseläkkeelle. Niin kamalalta kuin se kuulostaakin, se oli mun pelastus. Mun äiti autto aina kun kehtas pyytää ja pakkohan se oli pyytää, että pääsee töihin ja pystyy yksin elättämään perheensä.
Mun työpaikka on myös ollu mulle turvapaikka. Paikka missä ei tartte eikä voi soveltaa. Asiat tehdään tietyllä tavalla ja joku muu kertoo mulle missä mun pitää olla ja mitä mun pitää tehdä. Paikka jossa saan olla yksin ja hiljaa. Paikka jossa tapaan aikuisia ihmisiä ja paikka jossa ehdin juoda kahvini lämpöisenä ja syömään täysipainoisen aterian. Paikka jossa aina oli joku joka sai mut nauramaan niin että vatsaan sattuu.
Nyt, yli neljä vuotta kriisin jälkeen kaikki nämä mainitut haaveet on toteutunu ja tilalle on tullu uusia. Näistä entisistä haaveista on tullu arkipäiväisiä asioita joista pidän kynsin hampain kiinni. Työpaikka on edelleen tärkeä ja yksi suurimmista kiitollisuuden aiheista, mutta sentään saan jo kotonakin juoda kahvini lämpösenä ja aikaa yleisesti ottaen on. Töissä tapaan edelleen ne tyypit, jotka saa mut nauramaan niin että vatsaan sattuu.
Aikaa on perheen lisäksi omille harrastuksille ja elämän suolalle, ystäville. Uusille ja vanhoille. Just nyt mun elämässä on kaikki tosi hyvin.
Haaveet on tänä päivänä aika materialistisia, mutta toki haaveilen myös siitä romanttisesta rakkaudesta kun kaikenlainen muu rakkaus jo on. Haaveilen matkustamisesta, yhdestä tietystä käsilaukusta, uimakoulusta, tanssikurssista, uudesta kämpästä, brunssista manskulla, uusista tisseistä (koska vanhat yritti tappaa mut ☝️) ja monista muista asioista jotka tiedän, että mä pystyn toteuttamaan.
Siks just elämä maistuu nyt ehkä paremmalta ku koskaan. Haaveet ei lannista vaan haaveilu on ihanaa kun tietää, että töitä tekemällä ne haaveet on mahdollista toteuttaa eikä ne jää vaan haaveiksi.
Tietysti haaveilen ennen kaikkea siitä, että saisin elää terveenä vielä pitkään, kun elämä nyt kerta on näin mahtavaa.
Rakastakaa toisianne! ✌️&❤️
-S
Kommentit
Lähetä kommentti
Kerro...