Maaliskuun
alussa 2018 vietettiin saunailtaa tyttöjen ja poikien kanssa. Oli tyttöjen
vuoro mennä saunaan. Saunassa tytöt tietysti kertaa joka kerta kaiken
neitsyyden menetyksestä synnytyskertomuksiin ja joillain mahtuu jotain siihen
väliinkin. Kun nää on kerrottu, siirrytään naisten vaivoihin. ”Mulla on mun
tississä patti” sanoin mä. ”No mitä helvettiä ootsä jo varannu lääkärin?” kysy
tytöt lähes yhteen ääneen. En tietenkään ollu.
Melko pian tämän saunaillan jälkeen mulla oli muuta asiaa lääkäriin ja samalla sanoin tästä muhkurasta. Lääkäri kopeloi ja yhdessä oltiin sitä mieltä, että kookkaissa ryntäissä on kookkaat rasvapatit, mutta mennään varmuuden vuoksi ultraan. Ensimmäinen vapaa aika heti kuukauden päästä.
Huhtikuun 26. päivä menin Elielinaukiolle HUSin ultraan ja sometin hauskan kuvan jonotusnumerosta, jossa luki ”Ultraääni”. Ensimmäinen kerta kun hetken päästä oli pakko ottaa somettamisen kanssa vähän pakkia. Poistin kuvan heti sen jälkeen, kun ultraäänitutkimusta tehnyt lääkäri oli ottanut ei yksi tai kaksi, vaan yhdeksän koepalaa mun utareista. Se huone oli kylmä ja pimeä. Kysyin siltä lääkäriltä ”Pahimmillaan se on syöpä joka on jo lähettänyt etäpesäkkeitä haiman kautta aivoihin, mutta voiks se olla jotain muuta?”. Osaavan ja rauhallisen oloinen lääkäri vastas
”Ei mennä asioiden edelle nyt”. Muutamaa komeeta mustelmaa rikkaampana painelin metroon ja himaan. Matkalta tekstasin broidille ”Sugoi sano syöpäsisko ku patologille yheksän koepalaa lähetti”. Top yks ihminen. Sille kerroin tietty ekana. Omaan tyyliini.
Seuraavana iltapäivänä asettelin duunissa lihapullia mikroon, kun puhelin soi. Tohtori Sykerö soitti, että mulla on syöpä ja voisin hakea aulasta sairaslomalapun ja reseptin rauhottaviin ”tilanteeseen sopeutumiseksi”. Kiitti ”No sä et sit varmaan tiedä kuolenko mä?” kysyin Sykeröltö kun se kertoi, että virallisia patologin vastauksia ei kuitenkaan oo vielä. Ei tienny. Hoito on hyvää. Sen tiesi. Asia kunnossa, kiitos hei.
Esimiehen saattelemana työterveyshuollon kautta kotiin. Lihapullat jäi mikroon.
Olin viikon verran himassa ja meinasin seota päästäni. Kellään ei ollu mulle ensimmäistäkään oikeeta ja varmaa asiaa kerrottavana. Yritäppä siinä sitten olla menemättä sinne kuuluisaan Googleen. Onneksi tietoa, ihan faktatietoa, oli tosi paljon ja tosi helposti saatavilla. Se oli kuitenkin aika laiha lohtu kun en tiennyt mun kasvaimesta yhtään mitään. Tiesin sen, että se oli selvästi kasvanut lisää ja nyt se jo näkyi. Mua oksetti. Oli pakko saada muuta ajateltavaa ja soitin töihin. Työterveyshoitaja oli sitä mieltä, että ei, lääkäri ja esimies onneksi sitä mieltä että tiedän parhaiten itse. Menin ennen lomaa muutamaksi päiväksi korvaaviin töihin.
Toukokuun 19. päivä oli varattu Kreetan matka. Heti toukokuun 8. päivä sain varmistuksen, että pääsen matkalle.
Toukokuun 15. päivä mä sain omalta lääkäriltä hyvin epäselvän tekstiviestin vielä, jossa hän varmisti että patologin kaikki vastaukset on valmiita ja se on syöpä. Laittoi mukaan pari linkkiä mistä voin katsoa lisätietoja. Sellanen Sykerö se.
Ennen matkaa oli vielä tutkimuksia. Mut kuvattiin päästä varpaisiin kaikilla mahdollisilla kuvantamismenetelmillä. Selkärangassa jotain, keuhkossa jotain. Mitä vitun jotain? Kun tarpeeksi tarkkaan tutkitaan, löytyy valtaosalla jostain jotain. Nää oli nyt niitä. Molemmat hävis yhtä nopeesti ku ilmestyikin. Oletettavasti verisuoniluomi ja joku vanha jälki keuhkokuumeesta.
Ennen matkaa sain vihdoin myös tietää ajan ensimmäiselle lääkärille joka edes suunnilleen tietää mitä mulle tapahtuu. Toki siinä loman jälkeen piti ennen lääkäriä vielä viikko kärvistellä. Menin oikein mielelläni pariksi päiväksi töihin ja pääsin Pasilan naiseksi. Tietäjät tietää.
Lääkäri oli 30.5 ja sain mukaan sinne yhden parhaimmista työtovereista. Naisen jonka tiesin lähtevän sinne mun turvatyynyksi eikä itkijänaiseksi.
Vanhempi naislääkäri oli sanalla sanoen outo, mutta optimistinen. Säästävä leikkaus, ensi viikolla ja saattajan kanssa samana päivänä kotiin. Sen jälkeen kemoterapia ja vuosien estolääkitys, mutta selviät kyllä. Let’s rock, mummo laitto tuulemaan! Samaan aikaan pelotti niin vitusti!
Leikkaukseen mennessä mä en varmuudella tienny mitä multa leikataan. Se selviäis vasta leikkauksen aikana tutkittavaksi lähetettävien kainalon imusolmukkeiden tulosten perusteella. Tulokset oli puhtaat. Niidenkään perusteella syöpä ei ollut levinnyt, mikä oli pieni ihme. Se oli ärhäkkä, mutta paikallinen. Lähetin heti heräämöstä osastolle siirtymisen jälkeen top ykköselle viestin ”Elän 💪” ja hän välitti sen eteenpäin.
Leikkauksesta toipuminen oli häkellyttävän nopeaa. Kipuja ei ollut oikeastaan missään vaiheessa ja seuraavana päivänä olisin voinu juosta kuuhun. Olin niin endorfiinihumalassa siitä, että mä selvisin leikkauksesta. Olin ollu varma, että kuolen siihen nukutukseen. Mulla oli pienessä vaaleanpunasessa kirjassa valmiina toive mun hautajaisten järjestämisestä. Kerroin muutamalle ihmiselle missä kirja on. Siltäkin varalta jos menen hoidoista niin huonoon kuntoon kun olin kerran nähnyt ystäväni menevän. ”Älkää jättäkö yksin vaikka olisin kuinka romuna” luki etusivulla.
Kun hoidot alkoi, endorfiinihumala loppu. Mikään ei ole koskaan tuottanut samanlaista fyysistä kipua ja pahaa oloa. Sammuilin vessanpöntölle, kun menin oksentamaan. Nukuin minkä kivulta pystyin. En tietenkään voinut pyytää vahvempia kipulääkkeitä. Enhän mä mikään heikko ole. Lopulta pyysin. Lopulta oli pakko olla heikko.
Sain ensimmäistä lukuunottamatta joka sytostaatin jälkeen infektion eikä ne juuri tilannetta helpottanut. Pitkitti vaan kidutusta.
Sytostaattien välissä oli aina muutama ”hyvä” päivä. Ne päivät oli täynnä vauhdin hurmaa, iloa, ystäviä, ulkoilua ja jopa muutamia juhlia. Ne päivät oli kaiken kestämisen äärirajoilla kultaakin kalliimpia päiviä. Niinä päivinä olin kiitollisimmillani. Olin elossa vaikka välillä melkein olis ollut helpompaa vaan kuolla.
Huonompina päivinä joku kävi kokkaamassa, toinen imuroimassa, yks kuskas jatkuvasti päivystykseen. Eivät jättäneet ja uskalsivat pyytää mukaan. Kiitos siitä.
Hoidoissa kävin aina yksin. Se oli mun oma valinta. En koskaan halunnut ketään sinne mukaan. Viime perjantaina, 15.11, tuli vuosi sytostaattihoidon loppumisesta. Sitä endorfiinihumalaa en unohda koskaan. Olo oli aivan karmea, mutta mä leijuin syöpikseltä himaan.
Mä oon välillä miettiny, että mitä niin pahaa mä olen tehnyt, että näin kamalia asioita tapahtuu mulle? Ehkä tällä kaikella on joku merkitys jota mä en vaan vielä täysin ymmärrä? Ehkä tää on karma niistä kaikista hölmöilyistä teininä, ehkä tää on vaan paskaa tuuria.
Mä ymmärrän jo sen, että ilman sairastumista mä en olis lähentynyt niiden kanssa joiden kanssa lähennyin, enkä päässyt eroon niistä joista pääsin. Mä en osais olla niin kiitollinen pienistäkin asioista. Oma kuolemanpelko on myös ajanut mut kertomaan mun läheisille asioita joita en varmaan olis koskaan muuten kertonu. Mä myös tiedän, että näillä mun tarinoilla on ollut samanlainen vaikutus moniin muihin.
Ei elämä ole aina synkkää vaikka tapahtuis synkkiä asioita. Suru ja pelkokin on vaan tunteita jotka tulee ja menee. Ei niissä tartte alkaa roikkumaan.
Hyvin monet asiat on meistä itsestä kiinni. Mä en valinnut syöpää, mutta mä valitsin miten mä elän sen kanssa. Tai en sen kanssa vaan sen jälkeen. Kirjaimellisesti Satu 2.0. Kertaalleen myrkytetty.
Rakastakaa toisianne! ✌&❤
-S
Melko pian tämän saunaillan jälkeen mulla oli muuta asiaa lääkäriin ja samalla sanoin tästä muhkurasta. Lääkäri kopeloi ja yhdessä oltiin sitä mieltä, että kookkaissa ryntäissä on kookkaat rasvapatit, mutta mennään varmuuden vuoksi ultraan. Ensimmäinen vapaa aika heti kuukauden päästä.
Huhtikuun 26. päivä menin Elielinaukiolle HUSin ultraan ja sometin hauskan kuvan jonotusnumerosta, jossa luki ”Ultraääni”. Ensimmäinen kerta kun hetken päästä oli pakko ottaa somettamisen kanssa vähän pakkia. Poistin kuvan heti sen jälkeen, kun ultraäänitutkimusta tehnyt lääkäri oli ottanut ei yksi tai kaksi, vaan yhdeksän koepalaa mun utareista. Se huone oli kylmä ja pimeä. Kysyin siltä lääkäriltä ”Pahimmillaan se on syöpä joka on jo lähettänyt etäpesäkkeitä haiman kautta aivoihin, mutta voiks se olla jotain muuta?”. Osaavan ja rauhallisen oloinen lääkäri vastas
”Ei mennä asioiden edelle nyt”. Muutamaa komeeta mustelmaa rikkaampana painelin metroon ja himaan. Matkalta tekstasin broidille ”Sugoi sano syöpäsisko ku patologille yheksän koepalaa lähetti”. Top yks ihminen. Sille kerroin tietty ekana. Omaan tyyliini.
Seuraavana iltapäivänä asettelin duunissa lihapullia mikroon, kun puhelin soi. Tohtori Sykerö soitti, että mulla on syöpä ja voisin hakea aulasta sairaslomalapun ja reseptin rauhottaviin ”tilanteeseen sopeutumiseksi”. Kiitti ”No sä et sit varmaan tiedä kuolenko mä?” kysyin Sykeröltö kun se kertoi, että virallisia patologin vastauksia ei kuitenkaan oo vielä. Ei tienny. Hoito on hyvää. Sen tiesi. Asia kunnossa, kiitos hei.
Esimiehen saattelemana työterveyshuollon kautta kotiin. Lihapullat jäi mikroon.
Olin viikon verran himassa ja meinasin seota päästäni. Kellään ei ollu mulle ensimmäistäkään oikeeta ja varmaa asiaa kerrottavana. Yritäppä siinä sitten olla menemättä sinne kuuluisaan Googleen. Onneksi tietoa, ihan faktatietoa, oli tosi paljon ja tosi helposti saatavilla. Se oli kuitenkin aika laiha lohtu kun en tiennyt mun kasvaimesta yhtään mitään. Tiesin sen, että se oli selvästi kasvanut lisää ja nyt se jo näkyi. Mua oksetti. Oli pakko saada muuta ajateltavaa ja soitin töihin. Työterveyshoitaja oli sitä mieltä, että ei, lääkäri ja esimies onneksi sitä mieltä että tiedän parhaiten itse. Menin ennen lomaa muutamaksi päiväksi korvaaviin töihin.
Toukokuun 19. päivä oli varattu Kreetan matka. Heti toukokuun 8. päivä sain varmistuksen, että pääsen matkalle.
Toukokuun 15. päivä mä sain omalta lääkäriltä hyvin epäselvän tekstiviestin vielä, jossa hän varmisti että patologin kaikki vastaukset on valmiita ja se on syöpä. Laittoi mukaan pari linkkiä mistä voin katsoa lisätietoja. Sellanen Sykerö se.
Ennen matkaa oli vielä tutkimuksia. Mut kuvattiin päästä varpaisiin kaikilla mahdollisilla kuvantamismenetelmillä. Selkärangassa jotain, keuhkossa jotain. Mitä vitun jotain? Kun tarpeeksi tarkkaan tutkitaan, löytyy valtaosalla jostain jotain. Nää oli nyt niitä. Molemmat hävis yhtä nopeesti ku ilmestyikin. Oletettavasti verisuoniluomi ja joku vanha jälki keuhkokuumeesta.
Ennen matkaa sain vihdoin myös tietää ajan ensimmäiselle lääkärille joka edes suunnilleen tietää mitä mulle tapahtuu. Toki siinä loman jälkeen piti ennen lääkäriä vielä viikko kärvistellä. Menin oikein mielelläni pariksi päiväksi töihin ja pääsin Pasilan naiseksi. Tietäjät tietää.
Lääkäri oli 30.5 ja sain mukaan sinne yhden parhaimmista työtovereista. Naisen jonka tiesin lähtevän sinne mun turvatyynyksi eikä itkijänaiseksi.
Vanhempi naislääkäri oli sanalla sanoen outo, mutta optimistinen. Säästävä leikkaus, ensi viikolla ja saattajan kanssa samana päivänä kotiin. Sen jälkeen kemoterapia ja vuosien estolääkitys, mutta selviät kyllä. Let’s rock, mummo laitto tuulemaan! Samaan aikaan pelotti niin vitusti!
Leikkaukseen mennessä mä en varmuudella tienny mitä multa leikataan. Se selviäis vasta leikkauksen aikana tutkittavaksi lähetettävien kainalon imusolmukkeiden tulosten perusteella. Tulokset oli puhtaat. Niidenkään perusteella syöpä ei ollut levinnyt, mikä oli pieni ihme. Se oli ärhäkkä, mutta paikallinen. Lähetin heti heräämöstä osastolle siirtymisen jälkeen top ykköselle viestin ”Elän 💪” ja hän välitti sen eteenpäin.
Leikkauksesta toipuminen oli häkellyttävän nopeaa. Kipuja ei ollut oikeastaan missään vaiheessa ja seuraavana päivänä olisin voinu juosta kuuhun. Olin niin endorfiinihumalassa siitä, että mä selvisin leikkauksesta. Olin ollu varma, että kuolen siihen nukutukseen. Mulla oli pienessä vaaleanpunasessa kirjassa valmiina toive mun hautajaisten järjestämisestä. Kerroin muutamalle ihmiselle missä kirja on. Siltäkin varalta jos menen hoidoista niin huonoon kuntoon kun olin kerran nähnyt ystäväni menevän. ”Älkää jättäkö yksin vaikka olisin kuinka romuna” luki etusivulla.
Kun hoidot alkoi, endorfiinihumala loppu. Mikään ei ole koskaan tuottanut samanlaista fyysistä kipua ja pahaa oloa. Sammuilin vessanpöntölle, kun menin oksentamaan. Nukuin minkä kivulta pystyin. En tietenkään voinut pyytää vahvempia kipulääkkeitä. Enhän mä mikään heikko ole. Lopulta pyysin. Lopulta oli pakko olla heikko.
Sain ensimmäistä lukuunottamatta joka sytostaatin jälkeen infektion eikä ne juuri tilannetta helpottanut. Pitkitti vaan kidutusta.
Sytostaattien välissä oli aina muutama ”hyvä” päivä. Ne päivät oli täynnä vauhdin hurmaa, iloa, ystäviä, ulkoilua ja jopa muutamia juhlia. Ne päivät oli kaiken kestämisen äärirajoilla kultaakin kalliimpia päiviä. Niinä päivinä olin kiitollisimmillani. Olin elossa vaikka välillä melkein olis ollut helpompaa vaan kuolla.
Huonompina päivinä joku kävi kokkaamassa, toinen imuroimassa, yks kuskas jatkuvasti päivystykseen. Eivät jättäneet ja uskalsivat pyytää mukaan. Kiitos siitä.
Hoidoissa kävin aina yksin. Se oli mun oma valinta. En koskaan halunnut ketään sinne mukaan. Viime perjantaina, 15.11, tuli vuosi sytostaattihoidon loppumisesta. Sitä endorfiinihumalaa en unohda koskaan. Olo oli aivan karmea, mutta mä leijuin syöpikseltä himaan.
Mä oon välillä miettiny, että mitä niin pahaa mä olen tehnyt, että näin kamalia asioita tapahtuu mulle? Ehkä tällä kaikella on joku merkitys jota mä en vaan vielä täysin ymmärrä? Ehkä tää on karma niistä kaikista hölmöilyistä teininä, ehkä tää on vaan paskaa tuuria.
Mä ymmärrän jo sen, että ilman sairastumista mä en olis lähentynyt niiden kanssa joiden kanssa lähennyin, enkä päässyt eroon niistä joista pääsin. Mä en osais olla niin kiitollinen pienistäkin asioista. Oma kuolemanpelko on myös ajanut mut kertomaan mun läheisille asioita joita en varmaan olis koskaan muuten kertonu. Mä myös tiedän, että näillä mun tarinoilla on ollut samanlainen vaikutus moniin muihin.
Ei elämä ole aina synkkää vaikka tapahtuis synkkiä asioita. Suru ja pelkokin on vaan tunteita jotka tulee ja menee. Ei niissä tartte alkaa roikkumaan.
Hyvin monet asiat on meistä itsestä kiinni. Mä en valinnut syöpää, mutta mä valitsin miten mä elän sen kanssa. Tai en sen kanssa vaan sen jälkeen. Kirjaimellisesti Satu 2.0. Kertaalleen myrkytetty.
Rakastakaa toisianne! ✌&❤
-S
Jos luulet puolisosi huijaavan, ja sinun on palkattava todellinen hakkeri tarkkailemaan / hakkeroimaan puhelintaan, palauttamaan varastamasi bitcoin / mikä tahansa muu kryptovaluutta tai hakkeroimaan tietokanta, jolla on taattu yksityisyys, ota yhteyttä easybinarysolutions@gmail.com tai whatsapp: +1 3478577580, ne ovat tehokkaita ja luottamuksellisia.
VastaaPoista